Pakkotilasta hieman - Voiko ihmishengen uhrata toisen hengen pelastamiseksi?

Pakkotila on tilanne, jossa jonkin oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi pakottavasta ja välittömästi uhkaavasta vaarasta, joudutaan uhraamaan toinen oikeudellisesti suojattu etu. Rikoslain mukaan oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet. Jos oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi tehtyä tekoa ei ole pidettävä sallittuna, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.

Pakkotilaa ei tule sekoittaa hätävarjeluun, vaikka niillä on yhteisiä piirteitä. Hätävarjelussa vaara aiheutuu oikeudettomasta hyökkäyksestä, kun taas pakkotilassa vaara aiheutuu esimerkiksi luonnonilmiöstä tai eläimestä. Usein käytetty esimerkki pakkotilasta on tilanne, jossa joku kovalla pakkasella murtautuu toisen omistamaan taloon pelastautuakseen paleltumiselta. Toinen yleinen esimerkki pakkotilasta koskee koiran hyökkäystä. Tässä tilanteessa henkilö voi pakkotilatekona puolustautua vaikka potkaisemalla koiraa silläkin uhalla, että koira menehtyy.

Pakkotilan sallittavuuden arvioinnissa on kyse intressivertailusta. Lähtökohta on, että ihmishenki on kaikkein arvokkain intressi. Hengen pelastaminen pakkotilassa syrjäyttää siis käytännössä kaikki muut suojattavat intressit. Tämä sääntö ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta. Tällöinhän henkilö voitaisiin esimerkiksi pakottaa luovuttamaan verta hengenvaarassa olevalle, jos se olisi ainoa pelastuskeino. Tämä johtuu siitä, että tietyn kynnyksen on ylityttävä ennen kuin henkilöllä on oikeus ryhtyä arvioimaan kahden edun välisiä painoarvoja sellaisessa tilanteessa, joka johtaa lakiin sisältyvän kiellon rikkomiseen. Kun kyse on samanarvoisista eduista, tulee lain säännösten rikkomisesta pidättäytyä. Näin ollen pelastettavan edun on oltava olennaisesti uhrattua etua painoarvoltaan suurempi. 

Edellä mainitun perusteella ei tietty ole sallittua uhrata ihmishenkeä toisen ihmishengen pelastamiseksi. Oikeuskirjallisuudessa katsotaan yleisesti, että kielto uhrata toisen henki toisen hengen pelastamiseksi pätee silloinkin, kun toisen elämä on aivan lopussa ja toisen vasta alkanut. Hankalampi kysymys kuitenkin on, että voidaanko yksi ihmishenki uhrata esimerkiksi kymmenen ihmishengen pelastamiseksi. Rikosoikeudessa on yleisesti katsottu, että toisen hengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua. Tämä on tietty yksinkertainen vastaus ongelman määrittelyyn, muttei kuitenkaan anna vastausta kaikkiin tilanteisiin.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki: Rautatievaihteen käytöstä vastuussa oleva henkilö huomaa, että juna on lähestymässä vaihdealuetta, jossa junarata haarautuu kahteen suuntaan. Toisessa suunnassa radalle on sarjakuvatyyliin köytettynä yksi henkilö ja toisessa suunnassa viisi henkilöä. Juna lähestyy vaihdealuetta eikä sitä ole mahdollista pysäyttää ennen sidottuja henkilöitä. Vaihteenhoitaja on työnsä puolesta vastuussa ihmisten turvallisuudesta vaihdealueella. Jos vaihteen asennon perusteella juna olisi jatkamassa matkaa siihen suuntaan, jossa on viisi ihmistä köytettynä, vaihteenhoitajan tietoinen toimimattomuus (laiminlyönti) johtaisi määrällisesti suurempaan ihmishenkien menetykseen. Jos taas vaihteenhoitaja vaihtaisi vaihdetta, vaihteenhoitaja tekisi tahallisen ja tietoisen teon, joka johtaisi yhden henkilön kuolemaan.

Esimerkki on sinänsä varsin tarkoitushakuinen, mutta tarkoitus onkin osoittaa yksinkertaisella esimerkillä, että yleisesti lausuttu periaate "ihmishengen uhraaminen ei ole milloinkaan sallittua" ei anna oikeusteoreettisella tasolla tarpeeksi kattavaa vastausta. Selvää lienee joka tapauksessa, että vaihteenhoitaja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys. Eri asia on, että syyllistyykö vaihteenhoitaja rikokseen.

Velkajärjestely ja kaksisuuntainen mielialahäiriö

Lain yksityishenkilön velkajärjestelystä (VJL 25.1.1993/57) tarkoituksena on maksukyvyttömän yksityishenkilön taloudellisen tilanteen korjaaminen tuomioistuimen määräämällä maksuohjelmalla, joka sitoo velkaantunutta ja velkojaa.

Yksityishenkilön velkajärjestely on velallisaloitteinen insolvenssimenettely. Periaatteessa siinä luovutaan velkavastuun toteutuksesta velallisen rehabilitaation vuoksi. Sosiaalipoliittisen näkemyksen mukaan nimittäin kriisivelallisten eli äkillisten muutosten vuoksi velkaantuneiden auttaminen on kannattavaa. Tosin, lainsäätäjän asenne on vaihdellut 20-vuotta vanhaan järjestelyyn useasti sen olemassaoloaikana.

Arvio velkajärjestelyn aloittamisesta pohjautuu velkaantumisen moitittavuuteen ja olosuhteisiin. Moitittavuuden aste ja velallisen toiminnan vahingollisuus velkojien kannalta tulkitaan tilannekohtaisesti eri kriteerein. Moitittavuuden kriteerien taustalla on yleinen yhteiskunta- ja maksumoraalin ylläpitäminen. Velkajärjestely nähdään yhtäältä oikeutettuna puuttumisena sopimussidonnaisuuden perusperiaatteeseen eli sitoumuksien oikeusvaikutuksiin puuttumisena, mutta toisaalta puuttumista voidaan perustella sillä, että velkaongelmista aiheutuvia haittoja ei pidetä hyväksyttävinä yhteiskunnallisesti. Vastapuolella punninnassa on velkojien luottamuksen suoja ja yleinen maksumoraali.

VJL 9 §:ssä säädetään velkajärjestelyn aloittamisen edellytyksistä. Olennainen edellytys on maksukyvyttömyys, jonka syynä on sosiaalinen suorituseste eli maksukyvyn heikkeneminen sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä. Lisäksi syynä maksukyvyttömyyteen voi olla muuten painava peruste velallisen nykyinen ja oletettavissa oleva maksukyky huomioon ottaen. Pykälän sisältö koskee siis velallisen taloudellista asemaa ja, vaikka edellytykset täyttyvät, voi velkajärjestelyyn pääsy siitä huolimatta estyä.

Sosiaalisella suoritusesteellä tarkoitetaan olosuhteiden yllätyksellistä muutosta. Tällainen muutos ei saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Mikäli velallinen on velanteon hetkellä tiennyt häntä kohtaavasta epäedullisesta tapahtumasta ja hänen olisi pitänyt tämän ymmärtää vaikuttavan maksukykyynsä negatiivisesti, ei sosiaaliseen suoritusesteeseen voida vedota.

VJL 10 §:ssä on säädetty esteistä velkajärjestelyyn pääsemiselle. Tällä pyritään estämään se, ettei tietoisesti ylivelkaantuneet käyttäisi järjestelyä väärin. Tarkoituksena on sulkea pois ne velalliset, joiden velkaantumiseen tai käyttäytymiseen liittyy yleistä maksukäyttäytymistä horjuttavia piirteitä. Tällaisia moraalissävytteisiä esteitä ovat muun muassa:

1.      velkaantumisen olosuhteet (kevytmielinen velkaantuminen, rikosperusteinen velkaantuminen, elinkeinotoiminta, jossa menetelty törkeän sopimattomasti velkojia kohtaan)

2.      velallisen myöhempi käyttäytyminen (velkasuhteen hoitaminen, varojen salaaminen, väärien tietojen antaminen, aikaisemmin myönnetty velkajärjestely)

3.      huono ennuste: järjestely estyy, jos on perusteltua syytä olettaa, ettei velallinen tule noudattamaan maksuohjelmaa (lyhytjännitteisyys ja sosiaaliset ongelmat)

Velallisen mahdollisuuksia päästä velkajärjestelyyn parannettiin merkittävästi 1.1.2003 lisäämällä velkajärjestelylakiin 10 a §. Velkajärjestely voidaan myöntää nykyisen aikaisempaa useammin silloin, kun este on havaittu, eli esteestä huolimatta.

Sosiaalisista suoritusesteistä painavana perusteena oikeuskäytäntö on vaihtelevaa. Näin erityisesti kun velkaantumiseen liittyy mielenterveyshäiriö, kuten esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Kouvolan hovioikeuden 5.7.2012 antamassa ratkaisussa oli kyse tapauksesta, jossa velkaa oli kertynyt noin 15 000 € pikaluottojen muodossa ja velkasummaa oli kulutettu ravintolaelämän merkeissä.  A oli käräjäoikeudessa esittänyt lääkärinlausunnon, jonka mukaan hän oli sairastanut vuodesta 2008 lähtien kaksisuuntaista mielialahäiriötä (tyyppi II). Käräjäoikeuden ratkaisussa todetaan, ettei lääkärinlausunnosta ilmene kuitenkaan se, onko sairaus vaikuttanut lääkityksestä huolimatta A:n kykyyn hoitaa raha-asioitaan. Lisäksi käräjäoikeuden ratkaisussa viitataan hallituksen esitykseen 98/2002 ja sen pohjalta säädettyyn VJL:n liittyen velan tekemisestä kuluneeseen lyhyeen aikaan. Käräjäoikeus katsoi, että vaikka hakemusta ei nyt myönnetty, voidaan sitä hakea uudelleen myöhemmin. Hovioikeudessa A oli lausunut velkaantumisen aiheutuneen hänen sairaudestaan ja sen maanisesta vaiheesta ja ettei velkajärjestelylle näin ollut VJL:n 10 § 7 kohdan estettä. A oli esittänyt myös maanisen vaiheen lauenneen avoerosta, joka oli tapahtunut vuonna 2010 ja että hän ei ollut tämän vuoksi kyennyt arvioimaan toimintaansa ja kykyä suorittaa velkaansa. Hänellä ei ollut ollut ennen vuotta 2010 suurempia ongelmia rahankäytössään, eikä hän ollut jatkanut velkaantumista 2010 syksyn jälkeen. A oli velkaantumisen aikaan ollut työtön, mutta sittemmin saanut sairauden hallintaan ja saanut osa-aikaisen työpaikan, jossa hän työskenteli noin 30 tuntia viikossa ja pyrki hoitamaan ulosoton kautta velkojaan.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden ratkaisun ja myönsi yksityishenkilön velkajärjestelyn. Ratkaisussa olisi saatettu päästä samaan lopputulokseen jo käräjäoikeudessa, mikäli lääkärin lausunnossa nimenomaisesti olisi mainittu maanisuuden ja velkaantumisen syy-yhteys ja todettu, ettei aiempaa kevytmielistä velkaantumista ole tapahtunut.

Toisessa tapauksessa Kouvolan hovioikeuden 21.12.2012 antama ratkaisu on asiasisällöltään lähes päinvastainen. Ratkaisussa Kymeenlaakson käräjäoikeus on määrännyt velkajärjestelyn aloitettavaksi ja vahvistanut kolmen vuoden maksuohjelman kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle varastotyöntekijälle (jatkossa B), mutta velkojat ovat valituksellaan Kouvolan hovioikeuteen riitauttaneet velkajärjestelyn vetoamalla VJL 10 § 7 kohdan ilmeisen kevytmieliseen velkaantumiseen. Hovioikeus hylkäsi velkajärjestelyhakemuksen. Velkojien valituksen mukaan velkajärjestelylle oli VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este, koska B:n 30 000 € velkaantuminen oli ollut ilmeisen kevytmielistä. Velkojat väittivät velkasummaa käytetyn ylellisyyskuluihin ja että B on sairaudestaan huolimatta kyennyt ymmärtämään velkaantumisen merkityksen, eikä sairaus siten poista velkaantumisen moitittavuutta. B on vastauksessaan väittänyt, ettei velkaantuminen ollut ilmeisen kevytmielistä, vaan että syynä oli hänen sairastamansa kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen pitkään jatkunut maaninen vaihe. B on myös esittänyt, ettei hänellä ollut ennen sairastumistaan maksuvaikeuksia ja että hän on hoitanut talouttaan tunnollisesti. Lääkärinlausunnossa 17.2.2009 ilmenee, että B:lle on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja keskivaikea masennus, mutta muuta selvitystä terveydentilasta tai sen vaikutuksesta B:n velkaantumiseen ei ole esitetty. Hovioikeus toteaa B:n velkaantumishistoriasta tämän ottaneen uusia luottoja tilanteessa, jossa hänen olisi pitänyt havaita olevansa maksukyvytön ja ettei lääkärin lausunnosta ilmene, että B ei olisi ymmärtänyt velkaantumisensa merkitystä ja maksukykyään. Näin ollen hovioikeus päätyi siihen, että B on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti ja että velkajärjestelylle on VJL 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este ja että 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä ei ole.

Sosiaalisen suoritusesteen olemassaolo edellyttää edellä esitetyn mukaisesti yllätyksellisyyttä eli sitä, ettei olosuhteiden muutos saa etukäteen olla velallisen tiedossa. Tähän hovioikeus vaikuttaa ottaneen selkeän kannan sen suhteen, ettei diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä aiheuta sitä, etteikö sairastava olisi tietoinen olosuhteidensa mahdollisesta muutoksesta.

Oikeuden ratkaisu riippuu siten melko vahvasti lääkärinlausunnossa todetusta velkaantumisen syy-yhteydestä yllätykselliseen tapahtumaan, jota edellytetään sairauden lisäksi. Pelkällä diagnoosilla ei päästä pitkälle. Katsotaan siis, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava tuntee sairautensa ja on vastuussa sen asianmukaisesta hoitamisesta. 

Vahingonkorvausvelan vanhentuminen

Vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa, tarkemmin sanoen sen seitsemännessä pykälässä. Kyseisen pykälän mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun sopimusrikkomuksessa ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun se olisi pitänyt havaita. Samoten muussa kuin sopimukseen perustuvassa vahingonkorvauksessa vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vahingosta on saatu tietää tai siitä olisi pitänyt saada tietää.

Kuitenkin, vahingonkorvauksen tai muun edellä tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta (paitsi ei henkilö- ja ympäristövahingoissa).

Tämä tarkoittaa käytännössä, että vahingonkorvausvelka vanhenee aina ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluttua sopimusrikkomuksesta tai vahingon taikka perusteettoman edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta, ellei velan vanhentumista ole tätä ennen katkaistu.

Yllä sanottu on yllättävän ankara lainkohta. Oikeus vaatia vahingonkorvausta sopimusrikkomuksen perusteella vanhenee lähtökohtaisesti aina kymmenen vuoden kuluttua sopimuksesta (ellei sitä ole välillä katkaistu eli käytännössä vaatimusta saatettu toisen osapuolen tietoon), olipa sopimusrikkomus (esimerkiksi myyjän vilpillinen tai tuottamuksellinen menettely) miten törkeää tahansa. Toisaalta tämä on linjassa myös asian rikosoikeudellisen rangaistavuuden kannalta: mikäli esimerkiksi talokaupassa huijanneen myyjän vilpillisyys olisi niin korkealla tasolla, että se voisi tulla rangaistavaksi törkeänä petoksena, syyteoikeuden vanhentumisaika on niin ikään 10 vuotta.

Vanhentuminen on siis tietyllä tavalla kaksiportaista. Vahingonkorvausvelkaan soveltuu yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tai hänen olisi pitänyt saada tietää vahingosta. Tällöin vanhentumisajan katkaisuun on aikaa kolme vuotta, ja vanhentuminen voidaan katkaista esimerkiksi vaatimalla velkaa velalliselta. Esimerkiksi käytetyn asunnon kaupan suhteen on kuitenkin tärkeää huomata, että useimmiten passiivinen ostaja menettää oikeutensa vaatia korvausta reklamaatioajan loppumisen (kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai viimeistään kahden vuoden kuluttua) eikä velan vanhentumisen myötä. On mahdollista ja tavallistakin, että reklamaatioaika loppuu, ennen kuin vanhentumisaika edes alkaa (niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa). Tässä artikkelissa sanottu soveltuukin erityisesti niihin tilanteisiin, missä myyjä on menetellyt kunnianvastaisesti ja arvottomasti taikka törkeän huolimattomasti, jolloin esimerkiksi käytetyn asunnon kauppaa koskeva reklamaatioaika ei sovellu. Muissa tilanteissa on hieman vaikea kuvitella sellaista esimerkkiä, jossa ostaja menettäisi oikeutensa vedota virheisiin tai vaatia niistä korvausta vanhentumis- eikä reklamaatioajan umpeen kulumisen myötä, vaikka sekin lienee teoriassa mahdollista.

On hieman tulkinnanvaraista, onko lainsäätäjä tarkoittanut sanamuodollaan ”vahingonkorvaus tai muu hyvitys” myös hinnanalennusta esimerkiksi talokaupassa. Kysymys on kuitenkin pitkälti akateeminen, sillä 8 §:ssä olevan yleislausekkeen perusteella velka vanhenee joka tapauksessa 10 vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, elleivät laissa muutoin sanotut vanhentumisajat sovellu.

Kokonaan erillinen ja sinänsä ihan mielenkiintoinen kysymys asuntokaupan näkökulmasta on, vanhentuuko oikeus vaatia kaupan purkamista yllä sanotuin tavoin. Ehkä, ehkä ei. Kysymys kuitenkin vaatii hieman laajempaa akateemista pohdintaa ja mahdollisesti oman artikkelinsa. Virhe kaupan kohteessa saa joka tapauksessa olla melkoisen vakava ja eksoottinen, jotta kauppa olisi ylipäätään purettavissa yli kymmenen vuoden kuluttua vaikka virhe olisi pysynyt salaisena niin pitkän ajan.

Tupakointikielto taloyhtiössä

Uudistetun tupakkalain mukaan taloyhtiön yhteisissä ja yleisissä sisätiloissa ei saa tupakoida. Taloyhtiö saa kieltää tupakoinnin myös taloyhtiön yhteisissä ulkotiloissa rakennuksen sisäänkäyntien ja ilmanottoaukkojen läheisyydessä, lasten leikkialueella sekä yhteisillä parvekkeilla. Olennaisempi uudistetussa laissa on, että asunto-osakeyhtiö voi hakea kunnalta tupakointikiellon määräämistä myös huoneistoihin kuuluville parvekkeille, huoneistojen käytössä oleviin ulkotiloihin ja huoneistojen sisätiloihin.

Uudistus on jossain määrin muuttanut mahdollisuuksia tupakoinnin kieltämisen suhteen. Korkein oikeus on jo vuonna 2008 katsonut, että osakkeenomistajalla on hallintaoikeuden nojalla oikeus järjestää elämänsä ja asumisensa haluamallaan tavalla edellyttäen, että siitä ei aiheudu muille asukkaille vahinkoa taikka kohtuutonta haittaa tai häiriötä. Kun tupakointia ei ole yleisesti lailla kielletty, on lähtökohtaisesti luvallista tupakoida myös osakehuoneistossa ja huoneiston parvekkeella. Parveketupakointi voi kuitenkin muodostua muiden asukkaiden asumisviihtyvyyttä olennaisesti heikentäväksi ja terveyttä uhkaavaksi tekijäksi. Kukaan ei ole velvollinen sietämään asuinympäristössään kohtuutonta ympäristöhaittaa. Tällaisissa olosuhteissa taloyhtiöllä on oikeus puuttua asukkaan toimintaan.

Kunnan antaman määräyksen edellytyksenä puolestaan on, että tiloista voi niiden rakenteiden ja muiden olosuhteiden vuoksi muutoin kuin poikkeuksellisesti kulkeutua tupakansavua toiselle parvekkeelle, toiseen huoneistoon kuuluvan ulkotilan oleskelualueelle tai toisen huoneiston sisätiloihin. Lisäksi tupakointikielto voidaan määrätä asuintilaan vain, jos savun kulkeutumista ei ole mahdollista rakenteiden korjaamisella tai muuttamisella kohtuudella ehkäistä ja asuintilan haltijalle on ennen kiellon määräämistä varattu mahdollisuus ehkäistä savun kulkeutuminen omilla toimenpiteillään. Mainittakoon, että asuintilaa koskeva tupakointikielto ei koske nykyään hyvinkin yleisten sähkösavukeiden käyttämistä.

Kunnan on peruutettava tupakointikielto taloyhtiön hakemuksesta, jos kiellolle ei muuttuneiden olosuhteiden vuoksi ole enää perusteita. Kielto voidaan peruuttaa myös tilan haltijan hakemuksesta, jos taloyhtiö ei muuttuneista olosuhteista huolimatta hae kiellon peruuttamista.

11.4.2017 on julkaistu tupakointikieltoja koskeva ohjeistus, joka on luettavissa Valviran sivuilta. Mikäli sinulle tulee tupakointikieltoon tai siihen liittyvään menettelyyn koskien kysyttävää, avustamme mielellämme asian selvittämisessä sekä taloyhtiöitä että taloyhtiön asukkaita.

Henkilötodistelun uskottavuudesta osa 1

Tuomioistuimen ratkaisu perustuu kirjallisen todistelun lisäksi henkilötodisteluun. Niissä tapauksissa, missä kirjallista todistelua ei ole, näytöksi siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut, jää ainoastaan henkilötodistelu. Henkilötodistelun luotettavuutta pyritään kohottamaan esimerkiksi siten, että väärän todistuksen antaja voidaan myöhemmin tuomita tuomioistuimessa. Rikoslain 15 luvun 1 pykälän mukaisesti vankeutta perättömästä lausumasta tuomioistuimessa voidaan rangaista ankarastikin, jopa kolmella vuodella vankeutta.  Rangaistavuus ei vaikuta kuitenkaan aina riittävältä pelotteelta, sillä ei ole harvinaista, että henkilön todistetaan olleen kahdessa eri paikassa samanaikaisesti.

Todistajanpsykologiassa tarkastellaan sitä, millä tavalla ihmisen muistikuvia tapahtuneesta voidaan muuttaa johdattelun tai harhaanjohtavan tiedon avulla. Lausuman perättömyys harvoin voi tulla kyseeseen, jos todistaja uskoo kertovansa asiasta totuuden mukaisesti. Kirjoitus perustuu pitkälti Jaana Haapasalon kirjoittamaan osioon teoksessa Oikeuspsykologia (Toim. Santtila ja Weizmann-Helenius). Jos Annesväki tätä lukee, niin tiedoksi, että palautan kyllä pitkään lainaamani kirjan ;)

Ihmisen muistikuvat ovat muovautuvia, eikä tapahtumien muistaminen ole sellaista kuin elokuvan kelaaminen taaksepäin. Todistajanpsykologian pioneerina pidetyn Elizabeth Loftusen mukaan muisti ei ole vain kaiken tehdyn ja koetun summa, vaan se on myös kaiken ajatellun kuullun ja kuvitellun summa. Loftusin laboratoriossa esitettiin auto-onnettomuutta kuvaava filmi ja kysyttiin ajoneuvon nopeutta sillä hetkellä, kun se ohitti ladon maantiellä. Yli 17 % henkilöistä ilmoitti nähneensä videolla ladon, jota videolla ei tosiasiassa ollut. Kun kysymyksestä jätettiin pois lato, vain 3 % kertoi nähneensä videolla ladon. Harhaanjohtava kysymys vääristi siten vastauksia varsin merkittävästi.

Toisena esimerkkinä harhaanjohtavaa tietoa saadaan asettamalla kysymys joko ”millä nopeudella autot kulkivat, kun ne paiskautuivat yhteen” tai ”millä nopeudella autot kulkivat, kun ne kolaroivat”. Ensimmäiseen saadaan korkeammat havainnot ajoneuvojen nopeudesta ja tämän lisäksi useammat koehenkilöt muistivat myös nähneensä kolaripaikalla rikkoutunutta lasia verrattuna jälkimmäiseen. Rikkoutunutta lasia ei ollut.

Johdattelu voi tuottaa myös täysin fiktiivisiä muistikuvia eli valemuistoja.

Ostoskeskuskokeessaan Loftus ja Pickrell (1995) uskottelivat koehenkilöille, että nämä olivat lapsena eksyneet ostoskeskukseen koehenkilön sukulaisilta saatujen tietojen mukaan. Koehenkilöillä itsellään ei ollut asiasta kuitenkaan muistikuvaa. Kokeessa 25 % koehenkilöistä alkoi muistaa asioita kuvitteellisesta eksymisestään eräiden koehenkilöiden kertoessa värikkäitä ja yksityiskohtaisia muistikuvia siitä, mitä ostoskeskuksessa oli tapahtunut.

Johdattelulla voidaan vaikuttaa myös ihmisen käyttäytymiseen. Kun ihmisille on harhaanjohtavasti kerrottu lapsena sairastetusta sairaudesta kananmunien tai maustekurkkujen syömisen jälkeen, he ovat laboratoriossa välttäneet juuri näiden ruokien syömistä.

Harhaanjohtava tieto on sitä helpommin hyväksyttävissä, mitä huomaamattomammin se tarjotaan ja myös jos ”tieto” saadaan auktoriteetilta. Kuulustelijan tapa kuulustella voi myös vaikuttaa todistajaan. Tutkimusten mukaan (Baxter ym. 2006) tiukalla haastattelutekniikalla saadaan haastateltava muuttamaan vastauksiaan kysymysten seurauksena enemmän kuin ystävällisen haastattelun keinoin.

Muistikuvien vahvuuteen vaikuttaa myös se, kuinka stressaava itse muisteltava tapahtuma on ollut sekä se, kuinka stressaava on tilanne, jossa asiaa tulee muistella.

Juristinkekkulin tehtävä oikeudessa on kyseenalaistaa vastapuolen todistajan uskottavuus. Lakimiehillä on kaikilla oma opittu tapansa tässä suhteessa. Lakimies voi esimerkiksi aloittaa rauhalliseen sävyyn, ystävällisessä hengessä ja luoda tilanteessa rentouden tunteen kysymyksiin vastaavalle. Hetken päästä äänensävy kovenee ja kysymysten tahti kiihtyy ja ristiriita jo annettujen vastausten osalta tarjoillaan nopealla ja tiukalla sävyllä todistajalle kommentoitavaksi. Tämä ei ole oma menetelmäni, muttei mitenkään harvinainenkaan. Kun vastauksissaan sotkeutuu, saadaan johtopäätökseksi ainakin toisen osapuolen mielestä todistajan luotettavuuden kyseenalaisuus.

Yhdysvalloissa arvioidusti noin 4500 väärää tuomiota perustuu virheellisiin todistajanlausuntoihin vuosittain.  Arvioiden mukaan noin 75 % tähän mennessä DNA:n perusteella vapautettujen syytettyjen tai tuomittujen tapauksissa on alun perin tuomittu virheellisen todistajalausunnon tai lausuntojen vuoksi.

Vaarantamisrikoksista

Rikosoikeus on oikeudenalana ollut alun perin varsin seurauskeskeistä. Perinteisesti rikosoikeuden ytimessä olevien rikosten välttämättömänä vastuun kriteerinä on ollut seurauksen aiheuttaminen. Nykyään kuitenkin ainakin määrällisesti suurin osa tilastoidusta rikollisuudesta ei ole enää seurausrikollisuutta, vaan seuraamus määräytyy seurauksesta riippumatta. Uudemmassa kriminaalipolitiikassa vaarantamisrikosten painoarvo on korostunut siksi, että on usein tekijän näkökulmasta sattumanvaraista, aktualisoituuko seuraus vai ei.

Suomen rikosoikeudessa vaarantamisrikokset jaetaan yleisesti vaadittavan vaaran asteen mukaan kolmeen eri luokkaan. Ensimmäisenä on konkreettinen vaarantaminen, jota edellytetään muun muassa vaaran aiheuttamisessa (RL 21:13). Konkreettisen vaarantamisen kriteeri on lakitekstissä yleensä muotoiltu muotoon ”aiheuttaa vaaraa”.

Hieman lievempää vaaraa vaaditaan ”abstraktisissa vaarantamisrikoksissa”, mitä nimitystä käytetään yleisesti niistä rikoksista, joissa vaarantamisen vaatimus on esitetty ”on omiaan aiheuttamaan vaaraa” (esimerkiksi liikenneturvallisuuden vaarantaminen).

Kolmantena ryhmänä ovat ns. presumoidut vaarantamisrikokset tai tekorikokset, joihin kuuluu esimerkiksi rattijuopumus (RL 23:3) tai ajoneuvon kuljettaminen oikeudetta (RL 23:10). Niiden osalta lainsäätäjä presumoi nämä teot vaarallisiksi, eikä tekijän sallita oikeudenkäynnissä näyttää toteen, ettei asia ollut näin (vaarallisuuden osalta) hänen tekonsa kohdalta.

Konkreettista vaaraa vaaditaan tuomitsemiskynnyksen ylittämiseksi sellaisissa rikoksissa, joissa vaara ilmaistaan suoraan lakitekstissä. Tämä on myös konkreettisten vaarantamisrikosten muodollinen tunnusmerkki. On oleellista huomata ero esimerkiksi myöhemmin käsiteltävään abstraktiseen vaaraan: vaatimuksena on, että jollekin aiheutuu vaaraa juuri kyseisessä yksittäistapauksessa. Se, että teko on luonteeltaan sellainen, että se tyypillisesti lisää vahingon syntymisen riskiä käsillä olevissa olosuhteissa, ei ole riittävää.

Abstraktista vaarantamista edellyttävissä rikosnimikkeissä puolestaan ei edellytetä näyttöä vaarantamisesta sinänsä kyseisessä teossa vaan yleisempää ja yleistävää vaarallisuuden arviointia. Abstraktinen vaarantaminen ilmaistaan tunnusmerkistöissä ilmaisulla ”on omiaan aiheuttamaan vaaraa”. Abstraktisessa vaarantamisessa vaarantaminen liittyy lähinnä teon itsensä vaarallisuuteen, toisin kuin konkreettisessa vaarassa jossa rangaistavuus on kiinni toisen edun (hengen tai terveyden) vaarantamisesta. On tärkeää huomata, että vaaran määrittelyssä ei ole kysymys syy-yhteydestä tapahtuman ja onnettomuuden välillä, vaan liikenneturvallisuuden vaarantaminen on vaarantamisrikos, vaikka sääntöjen rikkominen olisi johtanut kolariin. Rangaistavuus on siis vahingon sattumisesta riippumatta sidottu siihen, onko jokin tienkäyttäjän menettelyssä ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisten tienkäyttäjien turvallisuudelle.

Esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeus 2.3.2017; Päätös 17/108758; Asianro R 17/103 on hiljattain käsitellyt (ja päättänyt jättää myöntämättä jatkokäsittelylupaa asiassa) tapauksen, jossa käräjäoikeudessa törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomittu valitti tuomiostaan sillä perusteella, ettei huomattavakaan ylinopeus (144 km/h 80 alueella) ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa.

Seuraava selostus Edilexin asiaa käsittelevästä uutisesta 27.3.2017:

”Miehen mielestä teko ei ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa, eikä teosta ollut aiheutunut konkreettista vaaraa kenellekään. Mies oli ollut autossa yksin. Muu liikenne oli ollut vähäistä. Miestä vastaan ei ollut tullut yhtäkään autoa poliisiautoa lukuun ottamatta sen viiden kilometrin matkalla, jonka hän ajoi tiellä 487. Tien vieressä ojan erottamana kulkee erillinen pyöräily- ja jalankulkutie, jolla ei ole ollut kevyttä liikennettä. Ajoaika oli ollut noin klo 20 illalla, mutta tie oli ollut hyvin valaistu. Keli oli ollut normaali syksyinen keli, tie oli kuiva, eikä ollut pakkasta. Miehen mukaan olosuhteet olivat kesäkeliä vastaavat ja tie oli ollut hyvässä kunnossa.

Käräjäoikeus oli todennut miehen ajaneen huomattavaa ylinopeutta (144 km/t 80 km/t rajoitusalueella) illalla kello kahdeksan aikaan yleisellä tiellä. Käräjäoikeuden mukaan tekoajankohta ja -paikka oli ollut sellainen, että muun liikenteen mahdollisuus oli ollut varteenotettava.

Käräjäoikeuden mukaan se, ettei mies vastaan ollut poliisiauton lisäksi ajanut muita autoja oli johtunut satunnaisista syistä. Miehen ajama nopeus oli ollut lähes kaksinkertainen sallittuun ajonopeuteen nähden. Huomattava ylinopeus oli omiaan lisäämään vakavien henkilövahinkojen vaaraa. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Teko täytti törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön.”

Sen pituinen se, käräjäoikeuden tuomiossa sanottu oikeastaan kaikki tarpeellinen. Lieventävillä asianhaaroilla ei juuri ollut merkitystä, kun kova ylinopeus itsessään on ollut omiaan lisäämään vakavien henkilövahinkojen määrää ja abstrakti vaara riittää tuomitsemiseen. Nyt osaa lukijakin olla jatkossa vaarantamatta liikennettä abstraktisti tai toisen henkeä konkreettisesti.

Lomauttaminen ja korvaus perusteettomasta lomauttamisesta

Lomauttamismenettely

Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa. Työntekijä voidaan lomauttaa joko määräajaksi tai toistaiseksi keskeyttämällä työnteko kokonaan tai lyhentämällä työaikaa sen verran kuin on välttämätöntä.

Työnantaja saa lomauttaa työntekijän, jos:

• työnantajalla on taloudellinen tai tuotannollinen peruste työsopimuksen irtisanomiseen tai
• työnantajan edellytykset tarjota työtä ovat vähentyneet tilapäisesti eikä työnantaja voi kohtuudella järjestää työntekijälle muuta sopivaa työtä tai työnantajan tarpeita vastaavaa koulutusta.

Määräaikaisessa työsuhteessa olevan työntekijän työnantaja saa lomauttaa kuitenkin vain, jos työntekijä tekee työtä vakituisen työntekijän sijaisena ja työnantajalla olisi oikeus lomauttaa vakituinen työntekijä, jos tämä olisi työssä. Luottamushenkilön ja -valtuutetun lomauttamisessa on omat lisäedellytyksensä.

Työnantajan on esitettävä työntekijälle ennakkoselvitys lomautuksen perusteista sekä sen arvioidusta laajuudesta, toteuttamistavasta, alkamisajankohdasta ja kestosta. Selvitys on esitettävä viipymättä lomautuksen tarpeen tultua työnantajan tietoon. Selvityksen antamisen jälkeen työnantajan on varattava työntekijälle tilaisuus tulla kuulluksi annetusta selvityksestä.

Työnantajan on ilmoitettava lomauttamisesta työntekijälle viimeistään kaksi viikkoa ennen lomautuksen alkamista. Ilmoituksessa on mainittava lomautuksen peruste, sen alkamisaika ja kesto tai arvioitu kesto. Lisäksi työnantajan on työntekijän pyynnöstä annettava lomautuksesta kirjallinen todistus, josta käyvät ilmi ainakin lomautuksen syy, alkamisaika sekä sen kesto tai arvioitu kesto. Jos työntekijä on lomautettu toistaiseksi, työnantajan on ilmoitettava työn alkamisesta vähintään viikkoa aikaisemmin.

Työntekijä saa lomautuksen aikana irtisanoa työsopimuksensa ilman irtisanomisaikaa. Työntekijällä on lisäksi oikeus irtisanoa lomautuksen ajaksi toisen työnantajan kanssa tekemänsä työsopimus viiden päivän irtisanomisajalla. Jos työnantaja irtisanoo lomautetun työntekijän työsopimuksen päättymään lomautuksen aikana, työntekijäälä on oikeus saada irtisanomisajan palkkansa. Jos työntekijä irtisanoo työsopimuksensa lomautuksen kestettyä yhtäjaksoisesti vähintään 200 päivää, hänellä on oikeus saada korvauksena irtisanomisajan palkkansa.

Vahingonkorvaus perusteettomasta lomauttamisesta

Mikäli työnantaja on lomauttanut työntekijän ilman edellä mainittuja perusteita, työntekijällä on oikeus saada vahingonkorvausta. Vahingonkorvaus lasketaan työntekijän todellisen ansionmenetyksen perusteella. 

Korkeimman oikeuden mukaan ansionmenetyksestä voidaan vähentää lomautusajalta työntekijälle maksetut työttömyyspäivärahat siltä osin kuin ne eivät perustu työntekijän omiin maksusuorituksiin. Laittomasta lomautuksesta aiheutuvat korvaukset ovat siten samassa asemassa kuin työsuhteen lainvastaisesta päättämisestä johtuvat korvaukset.

On mahdollista, että työnantaja rikkoo lomautuksen yhteydessä myös yhdenvertaisuuslakia. Mikäli työnantaja on taas irtisanonut lomautetun työntekijän lainvastaisesti, korvaus määräytyy työsopimuslain perusteella, jolloin korvaus on yleensä 3-24 kuukauden palkkaa vastaava rahamäärä.

Paljastuuko valehtelija ammattilaisen käsissä?

Valehtelemisen tunnistaminen 

Usein väitetään, että valehtelemisen voi tunnistaa ulkoisesti havaittavista merkeistä, kuten esimerkiksi:

-       äänen radikaalista muuttumisesta

-       vastauksien tietämisestä kaikkeen

-       liiallisesta liikehdinnästä

-       asennon vaihtamisesta yllättäen

-       muutoksista hengityksestä

-       paikalleen jähmettymisestä

-       sanojen toistosta

-       liiallisista yksityiskohdista

-       harvasta silmienräpyttelystä

-       silmien liikehdinnästä esim. yläviistoon

Onko todella näin?

Maria Hartwig ja Pekka Santtila ovat koonneet Oikeuspsykologia nimiseen teokseen kattavan tutkimusnäytön aiheesta ja tehneet asiasta laajan yhteenvedon. Valhe voidaan määritellä ”menestyksekkääksi tai epäonnistuneeksi tarkoituksenmukaiseksi yritykseksi, ilman ennakkovaroitusta, saada toinen henkilö uskomaan asiaan, jota kertoja itse pitää epätotena”. Siten esimerkiksi valemuisto eroaa valheesta siinä, että sen kertoja itse uskoo kertomaansa.

Valehtelun tunnistamista on tutkittu useissa korkeakouluopiskelijoille eli maallikoille tehdyissä tutkimuksissa, joissa opiskelijoille on näytetty videopätkä henkilöstä ja pyydetty arvioimaan videolla esiintyneen henkilön kertomuksen todenmukaisuutta. Kokeita on tehty useita satoja, eikä niiden tulokset ole olleet vaikuttavia. Ihmisten kyky erottaa totuudenmukainen ja valheellinen lausunto toisistaan on jäänyt rajalliseksi 45-60 prosenttiin. Kun huomioidaan todennäköisyys oikeaan vastaukseen arvaamalla, tulos ei ole vakuuttava.  

Ovatko rikostutkinnan ammattilaiset kuten poliisit ja tuomarit taitavampia asiassa? Heillä on asiasta runsaasti kokemusta ja oletettua mielenkiintoa tutustua valehtelun teoriaosaamiseen. Poliisit ovat tutkitusti väittäneet olevansa tunnistamisessa maallikkoa taitavampia. Kuitenkin poliiseille suunnatut tutkimukset ovat osoittaneet, etteivät poliisit voita tässä kisassa maallikkoa poliisienkin jäädessä 45-60 prosentin osumatarkkuuteen valehtelun tunnistamisessa. Poliiseilta näyttää kuitenkin tutkimusten valossa puuttuvan maallikoiden taipumus erehtyä arvioimaan kertomus liian helposti todeksi.

Äänensävyn kohoaminen, punastuminen, hikoileminen ja levottomuus saattavat liittyvät pelkoon kiinni jäämisestä. Mitä suurempi valhe ja mitä raskaampi seuraus, sitä todennäköisemmin nämä emootioihin perustuvat merkit ovat havaittavissa – tai tarkemmin sanottuna, mitä voimakkaammin valehteleva tuntee syyllisyyttä ja sen seurauksena stressiä.

Valehteleminen on totuuden kertomista vaikeampaa, sillä valehtelija joutuu kehittämään tarinan, joka on yhdenmukainen kuuntelijan tiedossa olevien tosiasioiden kanssa ja joka on riittävän yksityiskohtainen vaikuttaakseen valhetelevan itse kokemalta. Tarinan tulee myös olla riittävän yksinkertainen, jotta valehtelija sen itsekin muistaisi esimerkiksi asiaan palattaessa. Tarinan muodostaminen voi johtaa katseen harhailuun ja kehon liikkeiden vähenemiseen tai pitkiin taukoihin kysymysten ja vastausten välissä.

Valehteleva saattaa olla tietoinen ulkoisesti havaittavissa olevista merkeistä ja pyrkiä kontrolloimaan niitä. Silloin hän saattaa kuitenkin sortua ylikontrolliin ja herättää epäilyksiä jäykkyydellään. Kerronnasta saattaa hävitä myös spontaanius. Syytä on huomata, että myös totta puhuva saattaa kokea, että häntä pidetään valehtelevana, jolloin hänkin saattaa pyrkiä hillitsemään havaittavissa olettavia ulkoisia merkkejä.

Santtila ja Hartwig kuitenkin toteavat tärkeimmän löydöksen tutkimustuloksissa olevan sen, että valehtelun vihjeet ovat vähäisiä ja että käyttäytymisen, jolla todella on jotain yhteyttä valehteluun, ennustearvo ei ole kovinkaan hyvä. Valehtelijat kuitenkin ovat yleisesti jännittyneempiä kuin totta puhuvat, mikä voidaan havaita pupillien laajentumisesta ja äänensävyn kohoamisessa. Valehtelijoita pidettiin myös epämiellyttävimpänä ja vähemmän yhteistyöhaluisina. Valehtelijoiden havaittiin myös puhuvan niukemmilla yksityiskohdilla ja kertovan lyhyempiä tarinoita. Valehtelijat niin ikään herkemmin korjaavat omaa kertomustaan spontaanisti ja vetoavat muistamattomuuteen vähemmän kuin totta puhuvat.

Valehtelijan psykopaattisilla piirteillä valehtelussa voi olla merkitystä, mutta aihetta on tutkittu vielä melko vähän.

Valehtelua ei pidä pyrkiä tunnistamaan hermostuneisuudesta, mikä voi ilmetä esimerkiksi käsien, sormien ja jalkojen liikehdintänä, puhenopeuden muutoksina, lisääntyneenä hymyilemisenä tai puheen häiriöinä.

Tutkimusten mukaan poliisien, tuomareiden syyttäjien ja turvapaikkahakemuksia käsittelevien maahanmuuttoviranomaisten käsitykset valehtelusta ja sen merkeistä ovat hyvin samankaltaisia kuin maallikoidenkin. Myös ammattilaiset uskovat katseen harhailun ennustavuuteen ja tulkitsevat hermostuneen käyttäytymisen kuten runsaan liikehdinnän merkitsevän jotakin sellaista, mitä se ei merkitse.

Vakuuttavampia tuloksia valheen tunnistamisessa saadaan luonnollisesti yhdistämällä valheen tunnistaminen asiasta saatavaan näyttöön. Esimerkiksi poliisin kuulustelutekniikkana näytön strateginen käyttö tarkoittaa sitä, että todistusaineistoa käytetään strategisesti siten, että kuultavan annetaan ensin kertoa tietyistä asioista ja vasta tämän jälkeen osoitetaan esimerkiksi videotallenteelta, että kuultava on ollut rikospaikalla, vastoin juuri kertomaansa. Tällöin valhe saadaan esille varmemmin, kuin näyttämällä heti kuulustelun alussa videotallenne, jolloin kuultava luonnollisesti jättää vaihtoehtoisen tarinansa olinpaikastaan kertomatta.  

Avustajana toimivan lakimiehen rooli on tuomaria siunatumpi siinä, ettei hänen tarvitse tehdä johtopäätöksiä päämiehensä kertoman totuudenmukaisuudesta. Lakimiehen tulee ajaa sitä asiaa, mitä päämies haluaa ajettavan riippumatta siitä, mitä hän itse arvelee tapahtuneen todellisuudessa, ja kokoavan tätä kertomusta tukevan näytön mahdollisimman hyvin päämiehen kantaa tukevaksi. Juristin eettistä vakaumusta varjelee kuitenkin vahva oikeus kieltäytyä toimeksiannosta tai jopa luopua siitä kesken leikin, mikäli luottamuspula päämiehen kanssa koskettaa syvältä. Ammatin varjopuolena lakimies voi lakata ajattelemasta, mikä on totta ja mikä ei. Ajattelumalli vaihtuu sellaiseksi, missä pohditaan, mitä voidaan perustellusti väittää olevan todeksi ja millä näytöllä. Ehkäpä juuri tämän takia ammattikuntaan viitataan toisinaan hauskoilla kutsumanimillä kuten vekkulijuristi.

Vakuutusyhtiön päätöksestä valittaminen

Lähes jokaisella ihmisellä on jotakin asiaa koskeva vakuutus. Tavallista tai ainakin järkevää on vakuuttaa vähintään arvokkain omaisuutensa, oli se sitten omakotitalo tai osakehuoneisto, auto taikka asuinirtaimisto. Vakuutusyhtiöiden harmiksi vakuutuksia joudutaan joskus myös käyttämään, toisin sanoen tapahtuu sellainen ”vakuutustapahtuma” jota varten kyseinen vakuutus on otettu ja jota silmällä pitäen vakuutusmaksuja on maksettu.

Vakuutusehdoissa vakuutusyhtiöt pyrkivät mahdollisimman tarkkarajaisesti määrittelemään, millaisesta vahingosta korvausta saa ja ennen kaikkea millaisesta sitä ei saa. Käytössäni ei ole asiasta mitään tilastotietoa, mutta jo omakohtaisen kokemuksen perusteella voin turvallisin mielin sanoa, että kielteisiä korvauspäätöksiä on kaikista päätöksistä vähintäänkin huomattava osa.

Toki samaan hengenvetoon on todettava, etteivät ollenkaan kaikki kielteiset korvauspäätökset ole vääriä. Vakuutuksessa on kyse sopimuksesta vakuutuksenantajan ja vakuutetun välillä. Vakuutusehdot ovat tämän sopimuksen pääasiallinen sisältö. Korvauspäätös perustuu, tai ainakin sen pitäisi perustua, pakottavan lain lisäksi näihin vakuutusehtoihin. Korvauspäätöksessä on usein kyse juuri näiden sopimusehtojen tulkinnasta. Jos sopimusehdoissa on selvästi rajattu tietty tapahtuma vakuutuksen ulkopuolelle ja vahinko perustuu kyseiseen tapahtumaan, ei vakuutuksenottaja tietenkään voi olettaa saavansa korvausta. Eikä siinä ole mitään väärää. 

Kuitenkin, vakuutusyhtiöt pyrkivät tulkitsemaan vakuutusehtoja itselleen edullisella tavalla. John Grisham kirjoitti jossakin vakuutusyhtiöiden toimintaa kuvaavassa fiktiivisessä teoksessaan, että vakuutusyhtiöt tekevät aivan selvissäkin tapauksissa tietyn määrän kielteisiä päätöksiä, koska se on heille taloudellisesti kannattavaa. Ihmiset eivät uskalla, osaa tai yksinkertaisesti viitsi lähteä riitelemään, vaikka päätös olisi selvästi väärä (siis vakuutusehtojen vastainen). Tällaisissa tapauksissa vakuutusyhtiöiden ei luonnollisesti tarvitse maksaa korvauksia. Vakuutusyhtiöiden kannattaa tehdä tietty lukumäärä kielteisiä päätöksiä selvissäkin asioissa (tulkinnanvaraisista puhumattakaan), jos riittävän suuri osa ihmisistä ei valita päätöksistä, koska hävittyjen oikeusjuttujen kustannusten summa on pienempi kuin aiheettomasti maksamatta jääneiden korvausten yhteismäärä. Näin vakuutusyhtiö jää voitolle ja tekee selvää rahaa.

Yllä kuvattu menettely on ote fiktiivisestä teoksesta, enkä lähde suoraan väittämään tai osoittamaan sormella, että esimerkiksi suomalaiset vakuutusyhtiöt mitenkään kategorisesti toimisivat näin. Kuitenkin käytännön kokemus muutamissa omalle kohdalle sattuneissa, puoleeni kääntyneiden asiakkaiden vakuutuspäätöksissä näyttäisi, ettei yllä kuvattu menettely ole välttämättä aivan tuulesta temmattu. Vaihtoehtoisesti jotkin alunperin kielteiset, selvästi vakuutusehtoihin perustumattomat korvauspäätökset, joissa on lakimiehen yhteydenoton jälkeen löytynyt kovasti neuvotteluhalukkuutta vakuutusyhtiön puolelta tai tehty jopa suoraan myönteinen korvauspäätös samassa asiassa, osoittavat huomattavaa ammattitaidottomuutta vakuutusyhtiön taholta.

Jos vakuutuksenottaja saa vakuutusyhtiöltään kielteisen korvauspäätöksen, ei ole hänen kannaltaan merkitystä, johtuuko väärä päätös vakuutusyhtiön härskistä laskelmoinnista vai päätöksen tehneen virkailijan ammattitaidottomuudesta. Lopputulos on joka tapauksessa sama: korvausta ei tule.

Jos siis koet vakuutusyhtiön tehneen asiassasi väärän päätöksen, kannattaa ottaa yhteyttä allekirjoittaneeseen taikka hätätapauksessa johonkin muuhun toimistomme lähes yhtä pätevistä lakimiehistä. Alkuneuvottelu ja toimeksiannon arviointi on aina maksutonta. Alkuneuvottelu voidaan hoitaa myös esimerkiksi puhelimitse tai sähköpostin välityksellä, eli palvelemme koko Suomen laajuisesti. Ja mikä parasta, jos muutoksenhaulle löytyy perusteita ja riitelemään päädytään, vakuutuksistasi mahdollisesti löytyvä oikeusturvavakuutus korvaa suuren osan lakimiehesi kustannuksista, vaikka itse pääasia hävittäisiin. Jos pääasia voitetaan, maksaa hävinnyt osapuoli (vakuutusyhtiö) viulut kokonaisuudessaan.

Mitä on salakatselu?

Rikoslain 24 luvun 6 §:n mukaan joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa 1) kotirauhan suojaamassa paikassa taikka käymälässä pukeutumistilassa tai muussa vastaavassa paikassa oleskelevaa henkilöä taikka 2) yleisöltä suljetussa rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, syyllistyy salakatseluun.

Suojatut paikat

Tarkoituksena on suojata yksityisyyttä tilanteissa ja paikoissa, joissa oleskelua ihmiset pitävät yksityiselämäänsä kuuluvana tai eri syistä arkaluonteisena. Lisäksi tarkoituksena on suojata muun muassa virastoissa ja toimistoissa työskentelevien rauhaa ja yksityisyyttä sellaisissa paikoissa, joihin yleisöllä ei ole pääsyä.

Rikoslain mukaan kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, kuten hotellihuoneet, teltat, asuntovaunut ja asuttavat alukset, sekä asuintalojen porraskäytävät ja asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat niihin välittömästi liittyvine rakennuksineen. Säännöksen toisessa kohdassa tarkoitetaan muun muassa virastoja, liikehuoneistoja, toimistoja, tuotantolaitoksia, kokoustiloja taikka muuta vastaavaa huoneistoa tai rakennusta. Suoja ei siten ulotu yleisille paikoille, kuten kaduille ja toreille, eikä myöskään kauppoihin, pankkeihin ja muihin paikkoihin, joihin yleisöllä on pääsy.

Suojattuja ovat paikat, jotka on jollakin tavalla erityisesti suojattu tai erityisen suojan tarpeessa. Tämä perustuu siihen, että paikassa harjoitetaan intiimejä, yksityisyyteen kuuluvia toimia. Mainituista paikoista laissa mainittaisiin nimenomaisesti käymälä ja pukeutumistila. Esimerkiksi ravintoloiden käymälät, vaatetusmyymälöiden sovituskopit, suihkuhuoneet ja saunat saavat siten lainkohdassa tarkoitettua suojaa. Näissä paikoissa oleskeleva voi olettaa, että hän on suojassa ulkopuolisten katseilta tai ainakin kuvaamiselta. Ihmisten käyttäytymisen tarkkailu käymälöissä ja vastaavissa tiloissa koetaan yleensä loukkaavaksi, eivätkä ihmiset yleensä voi sellaisissa paikoissa riittävästi suojautua tarkkailulta silloinkaan, kun se tapahtuu avoimesti. 

Salakatselun kohde

Pelkän tyhjän tilan kuvaaminen ei ole rangaistavaa. Tämä merkitsee sitä, ettei myöskään eläinten, esineiden, rakennusten tai muun ympäristön kuvaaminen ole rangaistavaa. Maisemankuvauksessa ei kuitenkaan saa loukata toisen yksityisyyttä. Kuvaajan tulee siten varmistua siitä, että esimerkiksi omakotitalon pihalla oleskelevat henkilöt, jotka voivat joutua kuvaan ja olla siitä tunnistettavissa, suostuvat kuvaamiseen.

Oikeudettomuus

Ollakseen rangaistavaa salakatselun tulee tapahtua oikeudettomasti. Oikeudetonta ei ole esimerkiksi laissa nimenomaan sallittu katselu. Muun muassa poliisilla on oikeus harjoittaa teknistä katselua rikosten selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Katselu tai kuvaaminen teknisellä laitteella ei ole oikeudetonta myöskään silloin, kun siihen on saatu tarkkailtavan suostumus. Oikeudetonta ei ole myöskään lainkohdan suojaamassa paikassa oikeudettomasti oleskelevan tarkkailu. Tunkeutuja ei voi oikeudettoman oleskelunsa aikana saada samaa suojaa salakatselua vastaan kuin hyväksyttävästä syystä paikalle tullut henkilö. Salaisen valvontakameran käyttö on siten mahdollista esimerkiksi omakotitalon tai suljetun viraston sisäänkäynnin valvomiseksi. Katselu tai kuvaaminen teknisellä laitteella ei ole oikeutettua sillä perusteella, että tallennetaan vain se, mikä omin silmin muutenkin on nähtävissä.

Tekninen laite

Yleisimpiä salakatseluun soveltuvia laitteita ovat tavalliset kamerat, kiikarit ja videokamerat. Teknisenä laitteena ei sen sijaan pidetä silmälaseja (yllätys yllätys), joiden tarkoitus on palauttaa heikentynyt näkö normaaliksi. Normaaliaisteilla havainnoiminen ei siis ole salaa tehtynäkään rangaistavaa.

Katseleminen ja kuvaaminen

Rangaistavaa on siis katseleminen tai kuvaaminen. Katseleminen voi olla lyhytaikaistakin havainnointia. Kuvaaminen voi olla valokuvaamisen kaltaista, tietyn hetken kuvaamista tai luonteeltaan jatkuvaa videokameralla kuvaamista tai siihen rinnastuvaa toimintaa. Kuvaamisen tuloksena ei tarvitse välittömästi syntyä kuvaa tai sen negatiivia, vaan kuvaamista voi olla kaikkien sellaisten tekniikoiden käyttäminen, joilla informaatiota tallennetaan tai siirretään tallennettavaksi siten, että se voidaan myöhemmin saattaa kuvan muotoon.

Yksityisyyden loukkaaminen

Kotirauhan suojaamalla paikalla oleskelevan henkilön salaakin tapahtuva tarkkailu voi olla oikeutettua. Oikeudetonta ei ole katselu tai kuvaaminen, jota sen vakiintuneisuuden vuoksi ei yleensä koeta yksityisyyttä loukkaavana ja johon ihmiset osaavat varautua. Esimerkiksi merenkulussa on tavanomaista, että ihmisiäkin katsotaan kiikareilla.

Säännöksen toisessa kohdassa mainitulla yksityisyyden loukkaamisen nimenomaisella vaatimuksella on tarkoitus jättää rangaistavan salakatselun ulkopuolelle yksityisyyden kannalta aivan harmiton tarkkailu. Teon rangaistavuutta arvioitaessa on tämän vuoksi kiinnitettävä huomiota kuvaajan ja kuvattavan väliseen suhteeseen, katselun tai kuvaamisen tarkoitukseen, kestoon, paikkaan ja ajankohtaan sekä kuvattavan tilanteeseen, kuvaamisen yllätyksellisyyteen, kuvattavan kieltäytymisen tai poistumisen mahdollisuuteen ja muihinkin seikkoihin, joilla voi olla merkitystä teon loukkaavuuden arvioimisessa. Arvioinnissa on olennaista, onko tarkkailuun ollut mahdollista varautua riittävästi ja koetaanko kyseessä olevan tyyppinen tarkkailu yleensä loukkaavana.

Avointa kameravalvontaa, jonka kohteeksi tarkkailtavat joutuvat vain ohimenevästi siihen varautuen ja jota ei kohdisteta erityisesti kehenkään, ei yleensä pidetä yksityisyyttä loukkaavana. Samoin on arvioitava tilannetta, jossa tieto kameravalvonnasta on paikalla oikeutetusti oleskelevilla, vaikka tarkkailun kohteeksi voi satunnaisesti joutua kameravalvonnasta tietämätön henkilö. Kuitenkin esimerkiksi tietyn henkilön tai samojen henkilöiden pitkäaikainen avoin tarkkailu esimerkiksi työpaikalla voisi olla yksityisyyttä loukkaavaa ja siten rangaistavaa salakatselua.

Oikeuskäytäntöä

Turun hovioikeus on vuonna 2007 antanut ratkaisun asiassa, jossa oli kyse siitä, että A ja B valokuvasivat veneestä C:n aviomiehen omistamaa kiinteistöä ja sillä olevia laituria ja rakennuksia. He kuvasivat samalla C:tä, joka oleskeli rantasaunassa ja sen läheisyydessä. A:n ja B:n tarkoituksena oli kuvien ottaminen kiinteistöstä todistusaineistoksi rakennuslautakuntaa varten. A ja B havaitsivat kuitenkin rannalla olleen henkilön. A:n ja B:n oli täytynyt havaita, että rannalla ollut henkilö oli tullut kuvatuksi ja lisäksi he tiesivät kuvaavansa C:n kotirauhan piiriin kuuluvaa aluetta. Sillä seikalla, että C ei ollut tunnistettavissa valokuvista, ei ollut merkitystä, ja A ja B syyllistyivät asiassa salakatseluun.

Ratkaisussa KKO 1990:36 oli kyse siitä, että ollessaan poliisin kuulusteltavana C vastoin poliisimiesten kieltoa salaa videotallensi poliisikuulusten jälkeen käytyä keskustelua. Tällä menettelyllään C ei kuitenkaan syyllistynyt salakatseluun tai –kuunteluun, koska menettely ei loukannut poliisimiesten yksityisyyttä.

Ratkaisussa KKO 1985-II-128 yksityisetsivä seurasi B:n toimia hankkiakseen selvitystä vireillä olleeseen riitajuttuun, jossa B oli asianosaisena. Etsivä valokuvasi B:tä tämän oleskellessa omakotitalonsa pihamaalla. Etsivällä ei ollut oikeutta tehtävänsä vuoksi suorittaa valokuvausta lupaa siihen hankkimatta, joten etsivä syyllistyi salakatseluun. Kotirauhan piirissä oleskelevan henkilön kuvaaminen aineiston hankkimiseksi sinänsä hyväksyttävää tarkoitusta varten ei siten tee tarkkailua sallituksi.