Uudistuva teknologia arkaluonteisen tiedon välittäjänä - viestivihko kotihoidossa siirtyy historiaan?

Kaleva-lehti uutisoi 7.3.2015, että Oulun kaupungin alueella on luovuttu käyttämästä viestivihkoa kotihoidon asiakkaiden ja näiden omaisten välillä. Viestivihossa välitetään tietoa kotihoidon saajan syömisestä, voinnista ja tehdyistä hoitotoimista. Syynä viestivihosta luopumiseen oli riski siitä, että viestivihon sisältämät arkaluontoiset tiedot eli tässä yhteydessä tiedot kotihoidon käyttäjän yksityiselämästä ja terveydentilasta, voisivat näkyä myös muille kuin sille taholle, kenelle viesti on tarkoitettu. Lähiomaisen, joka usein osallistuu aktiivisesti hoitamiseen ja on huolissaan läheisestään, näkökulmasta tämä on luonnollisesti ongelmallista. Miksi poistaa järjestely joka toimii?

Oulun kotihoidon palvelupäällikkö perusteli päätöstään sillä, että asunnossa voi käydä muitakin kuin lähiomainen. Tällöin on todella olemassa vaara siitä, että muu kuin lähiomainen voisi päästä käsiksi arkaluonteisiin tietoihin. Riski on todellinen, vaikkakin muistisairaan kotona usein käy vain läheisiä ihmisiä. Oulun kotihoidossa tehty päätös ei ole yhtenevä valtakunnallisesti, vaan pikemin poikkeus. Ilmeisesti muualla Suomessa asia nähdään siten, että tiedonkulku lähiomaisen ja hoitavan tahon välillä on tärkeämpää kuin salassapitosäännösten tarkka noudattaminen.

Arkaluonteinen tieto pidettävä salassa

Mitä on arkaluontoinen tieto? Vastauksia tähän kysymykseen saadaan useista eri laeista. Henkilötietolain mukaan henkilön terveydentilaa, sairautta tai vammaisuutta taikka häneen kohdistettuja hoitotoimenpiteitä tai niihin verrattavia toimia sekä sosiaalihuollon tarvetta tai hänen saamiaan sosiaalihuollon palveluja, tukitoimia ja muita sosiaalihuollon etuuksia koskevat tiedot ovat arkaluonteisia henkilötietoja. Julkisuuslain mukaan sosiaalihuollon asiakkaan tiedot sekä tiedot hänen saamista etuisuuksista, tukitoimista ja sosiaalihuollon palvelujen käytöstä. Niin ikään tiedot henkilön terveydentilasta tai vammaisuudesta taikka tiedot hänen saamastaan terveydenhuollon ja kuntoutuksen palvelusta ovat salassa pidettäviä. Potilaslain mukaan potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ovat salassa pidettäviä. Näin ollen muistisairaasta kirjoitetut terveydentilaa koskevat tiedot ovat kiistatta salassapidettäviä. 

Kenelle arkaluontoisia tietoja saadaan antaa ja milloin?

Salassa pidettäviä tietoja saadaan luovuttaa esimerkiksi lähiomaisille pääosin kahdessa eri tilanteessa. Ensiksi niitä saadaan luovuttaa potilaan suostumuksella eli silloin, kun hoidettava on antanut täydessä ymmärryksessä luvan antaa tietyille tahoille itseään koskevia tietoja. Toiseksi tietoja saadaan luovuttaa esimerkiksi silloin, kuin kyseessä on lähiomainen ja hoidettava ei kykene antamaan suostumusta tietojen antamiseen, mutta olisi oletettavaa, että hän tähän suostuisi. Ratkaisun asiassa tekee tällöin hoidosta vastaava lääkäri. Muistisairaudesta kärsivän lähiomainen on hyvä esimerkki siitä, kenelle hoidettavan voidaan olettaa haluavan antaa itseään koskevia tietoja. Ongelmana ei ole usein tietojen antaminen lähiomaiselle, vaan tässä näiden tietojen näkyminen ulkopuoliselle nykyisten toimintatapojen vuoksi.

Voidaanko viestivihkoa käyttää loukkaamatta salassapitosäännöksiä?

Salassapitosäännösten noudattamiseksi on tehtävissä luovia ratkaisuja, joilla voidaan toteuttaa lähiomaisen ja kotihoidon välinen tiedonkulku. Viestivihon sisällölliset merkinnät voidaan esimerkiksi suunnitella siten, etteivät ne loukkaa hoitoa ja palveluita saavan yksityisyyttä. Vihon käytössä voidaan hyödyntää erilaisia koodisanoja tai kirjata vihkoon vain syömiset, siivoukset yms. yleisluontoiset asiat, joiden voidaan katsoa kuuluvan salassapitosäännösten ulkopuolelle. Esimerkiksi "ruokailtu yhdessä, siivottu ja pesty vaatteita" -tyylinen kirjaus tuskin loukkaisi salassapitosäännöksien henkeä. Mikäli kotihoidossa ilmenisi jotakin merkittävää hoidettavan terveydentilaan liittyen, voitaisiin vihkoon kirjata ainoastaan soittopyyntö läheiselle. Selkeällä ohjeistuksella sen suhteen, mitä viestivihkoon kirjataan, voitaisiin mahdollisesti välttää Oulun ongelmatilanne. 

Kanta-arkisto ongelmien ratkaisuna

Järkevämpi luova ratkaisu olisi kehittyneempi nykyteknologian hyödyntäminen. Kanta-arkisto on uusi valtakunnallinen tietokanta, josta tulevaisuudessa jokainen voi sähköisellä tunnistautumisella tarkastella omia tietojaan. Kanta-arkisto olisi erinomainen keino muodostaa yhteys myös lähiomaisen ja muistisairasta vanhusta hoitavan tahon välille. Tietoihin ei pääsisi käsiksi kuin ne, joille oikeudet on luovutettu, sillä järjestelmä vaatisi tunnistautumisen. Järjestely poikkeaisi nähdäkseni nyt kaavaillusta mallista, jonka mukaan suostumuksin voitaisiin oikeuttaa terveydenhuollon yksikköjä tietojen katseluun. Tietoihin oikeutettujen lähiomaisten joukosta päättäisi ensisijaisesti hoitoa saava henkilö itse valtuutuksen/suostumuksen keinoin. Mikäli hoidettava ei ymmärrä asian merkitystä tai ei kykene tietoa antamaan, päättää tästä lääkäri potilaslain perusteella. Muistisairauden vaikeutuessa päätöksentekoon osallistuu edunvalvoja, mikäli tällainen määrätään. Edunvalvojan määrääminen ei kuitenkaan poista omaisten tiedonsaantioikeutta ja toisaalta edunvalvojaksi voidaan myös määrätä se lähiomainen, joka muutoinkin on hoitanut muistisairaan läheisensä asioita.

Ongelma sen suhteen keille omaisista luovutetaan tietoja ja kenen hoidettava itse haluaa olevan oikeutettu saamaan terveydentilaansa koskevia tietojaan on väliaikainen. Kanta-arkiston on kaavailtu sisältävän mahdollisuuden tehdä hoitotahto verkossa. Olisi vähintäänkin kyseenalaista, mikäli Kanta-arkistossa ei pystyisi esimerkiksi hoitotahdon yhteydessä nimeämään lähiomaisiaan ja tekemään suostumusta siihen, että tietyt nimetyt henkilöt saisivat oikeuden terveydentilaa koskevien tietojen katsomiseen tai ainakin osaan niistä. Tällöin ongelma siitä, kenelle tietoja voidaan luovuttaa vähenee tulevaisuudessa ja tekniset valmiudet tietojen reaaliaikaiseen välittämiseen ovat olemassa. Olisi merkillistä, mikäli kanta-arkistoa varten luotavaa teknologiaa ei hyödynnettäisi myös kotipalvelussa tapahtuvassa viestinnässä.

Viestivihko jäänee historiaan, mutta siirtymävaiheen kipupisteinä syntyy Oulun kotihoidossa esiin tulleita ongelmia. Oleellinen kysymys tässä vaiheessa onkin se, onko kunnalla velvollisuus informoida lähiomaisia, jotka osallistuvat kotona asuvan muistisairaan hoitoon? Onko kunnalla velvollisuus tarjota vaihtoehtoinen tapa tiedonkululle poistaessaan olemassa olevan järjestelyn?

Mielestäni viestivihkojärjestelmää ei ole järkevää romuttaa laajemmassa mittakaavassa ennen kuin sille löydetään tietoteknisesti turvallinen korvaava ratkaisu. Tässä vaiheessa olisi viisainta sopia yhteisistä toimintatavoista ja ohjeistuksesta viestivihon sisällön suhteen ja hyödyntää sitä siten, ettei salassapitosäännökset vaarantuisi. 

Rikosuhrimaksusta uusi sakkorysä?

Hallituksen esittämä laki rikosuhrimaksusta on saanut sekä perustuslakivaliokunnan ja lakivaliokunnan hyväksynnän. Lakiehdotuksesta on kuitenkin aiemmin älähtänyt niin kansanedustaja Mikko Alatalo (kesk.), rikostoimittaja Jarkko Sipilä kuin Autoliittokin. Rikosuhrimaksussa on kyse rikoksentekijöiltä perittävästä uudesta maksusta, joka ohjataan rikoksen uhreille suunnattuihin tukipalveluihin. Kun puhutaan sakkorysästä, tarkoitetaan sillä yleisesti peltipoliiseja, jotka on asetettu autoilijan näkökulmasta hankaliin paikkoihin valtiolle kertyvien sakkotulojen kerryttämiseksi. Miksi sitten rikosuhrimaksu koskee erityisesti autoilijoita? 

Kuka on velvollinen maksamaan rikosuhrimaksun?

Rikosuhrimaksu peritään jokaiselta vankeusuhkaiseen rikokseen syyllistyneeltä. Olennaista ei siis ole se, onko rikoksentekijä tuomittu vankeusrangaistukseen, vaan se, voidaanko kyseisestä rikoksesta rangaistusasteikon mukaan tuomita vankeutta. Rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan kuitenkin vain täysi-ikäisenä rikoksen tehnyt henkilö. Rikosuhrimaksu on 40 euroa tai 80 euroa riippuen rangaistuksen säädetystä enimmäispituudestä. Kyse ei siis ole välttämättä yhteiskunnallisesti merkittävästä lisärangaistuksesta, vaikkakin yksilölle maksulla saattaa olla taloudellista merkistystä.

Erikoista ehdotetussa sääntelyssä on, ettei maksun edellytyksenä ole, että rikoksella olisi ylipäätään varsinainen uhri eli asianomistaja. Kun rikosuhrimaksun käyttöönotolla on tarkoitus parantaa tukipalvelujen saatavuutta, voidaan miettiä ainakin neljää eri vaihtoehtoa sen suhteen, miten rikosten uhrien tukipalvelujen rahoitus voitaisiin järjestää:

1) Keräämällä varat veronmaksajilta yleisesti, jolloin myös lainkuuliaiset kansalaiset osallistuisivat uhrien aseman tukemiseen. Tällä tavalla riittävä rahoitus pystyttäisiin parhaiten turvaamaan.

2) Perimällä rikosuhrimaksu kaikilta rikoksentekijöiltä. Lakiesityksen perustelujen mukaan näin laajan uhrimaksun käyttöönotto ei kuitenkaan ole välttämätöntä tarvittavan rahoituksen keräämiseksi.

3) Perimällä ehdotetun mallin mukaisesti rikosuhrimaksu kaikilta vankeusuhkaisiin rikoksiin syyllistyneiltä rikoksentekijöiltä, jolloin myös rikoksentekijät, joiden teolla ei ole uhria, osallistuvat uhrien aseman tukemiseen. Erityisesti tässä vaihtoehdossa voidaan puhua sakkorysästä, sillä yli puolet rikosuhrimaksuun soveltuvista rikoksista ovat liikenneturvallisuuden vaarantamisia. Ylinopeuksiin syyllistyvillä rikoksentekijöillä on myös paras maksukyky verrattuna muihin rikoksentekijöihin. Tässä mallissa tukipalvelujen tarpeessa olevat rikosten uhrit saavat siis kärjistetysti palvelunsa ylinopeuksiin syyllistyviltä.

4) Perimällä rikosuhrimaksu kaikilta rikoksentekijöiltä, joiden tekemällä rikoksella on myös uhri. Tällöin ongelmana kuitenkin olisi, ettei rikosuhrimaksuja saataisi perittyä tarpeeksi, jotta rahoituksen tarve saataisiin tyydytettyä. Tämä johtuu siitä, että rikoksentekijöiden maksukyky on tilastollisesti sitä huonompi, mitä ankarammin rangaistavaan rikokseen he syyllistyvät. Näillä ankarimmilla rikoksilla on usein myös rikosoikeudellinen uhri.

Mitään tiettyjä rikoksia ei ole suljettu ehdotetun sääntelyn ulkopuolelle. Ongelmallisena voidaan pitää esimerkiksi sitä, että myös asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta kieltäytyjän (totaalikieltäytyjä) on suoritettava maksu, sillä tällaisesta teosta määrätään vankeusrangaistus. Toisaalta useista rikoksista, joissa on varsinainen uhri, maksua ei tarvitse suorittaa. Näistä mainittakoon esimerkkeinä lievä pahoinpitely, näpistys, kunnianloukkaus, lievä kavallus, lievä veropetos, lievä vahingonteko sekä lievä petos.

Liikenneturvallisuuden vaarantamisessa rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta, jolloin tästäkin teosta olisi maksettava rikosuhrimaksu. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan henkilö, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. Edellytyksenä ei siis ole, että teosta on aiheutunut konkreettista vaaraa jollekin tietylle henkilölle. Rikoksen tunnusmerkistö siis täyttyy, jos teosta olisi voinut aiheutua vaaraa toisen turvallisuudelle. Lakivaliokunta on kuitenkin muistuttanut, että vahingonvaara on silti todellinen myös tieliikennerikoksissa. Suomessa kuoleekin liikenneonnettomuuksissa vuosittain noin 250 henkilöä ja loukkaantuu tuhansia. Merkittävässä määrässä liikenneturvallisuuden vaarantamisista on kyse ylinopeudesta, johon syyllistyvätkin huomattavan usein kaikenlaiset ihmiset ikään, sukupuoleen, aiempaan rikostaustaan tai taloudelliseen asemaan katsomatta. Liikenneturvallisuuden vaarantamista pidetäänkin usein rikoksena, johon kaikki voivat syyllistyä.

Rikosuhrimaksuista saadut tuotot ja järjestelmän kulut 

On arvioitu, että rikosuhrimaksuista saadut tulot olisivat 7,4 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä edellyttäisi tietty, että maksut saataisiin perittyä kaikilta siihen määrätyiltä. Realiteetti kuitenkin on, ettei kaikilta saada perittyä maksua. Maksun saaminen on sitä epätodennäköisempää, mitä huonommassa taloudellisessa asemassa rikoksentekijä on, mikä taas on yhteydessä siihen, millaisia rikoksia tekijä tekee. Oikeusrekisterikeskuksen tietojen mukaan tuomioistuimessa tuomituista sakoista saadaan perittyä noin 80 %. Rikosuhrimaksun osalta osuuden voidaan olettaa olevan vielä vähemmän. Esimerkiksi Iso-Britanniassa vastaava luku on ollut 50 %.

Tilastokeskuksen ja Poliisiammattikorkeakoulun tietojen mukaan sellaisista rikoksista, joissa vankeus on mahdollinen seuraamus, tuomittiin vuonna 2012 noin 150 000 täysi-ikäistä henkilöä. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta puolestaan annettiin yksistään 79 000 rangaistusvaatimusta. Hallituskin on myöntänyt, että suuri osa rikosuhrimaksuista tulee tieliikennerikoksista ja niiden rajaaminen maksuvelvollisuuden piiristä tekisi rikosuhrimaksujärjestelmästä taloudellisesti kannattamattoman.

Maksujärjestelmästä aiheutuu myös kustannuksia. Järjestelmän käyttöönotosta aiheutuvien kertaluonteisten menojen on arvioitu olevan noin 0,5 – 1 miljoonaa euroa, kun taas pysyviä vuosittaisia kuluja on arvioitu olevan 80 000 - 120 000 euroa sekä hallinnollisia kuluja 300 000 - 500 000 euroa. Hallitus on sen enempää asiaa perustelematta olettanut, että maksu saataisiin perittyä 65 % rikosuhrimaksuun määrätyistä, jolloin tukipalveluista jäisi käytettäväksi noin 4,5 miljoonaa euroa vuodessa. Lainvalmistelun yhteydessä on kuitenkin esitetty mielipiteitä, että kustannukset on arvioitu liian alhaisiksi.

Ne bis in idem eli kaksoisrangaistavuuden kielto

Netin keskustelupalstoilla on ihmetelty, miten rikosuhrimaksu voidaan laillisesti tuomita sakko- tai vankeusrangaistuksen ohessa. Rikosuhrimaksun kaltaista oheismaksua ei kuitenkaan tule missään nimessä sekoittaa kaksoisrangaistavuuden kieltoon (ne bis in idem). Tämän kiellon mukaan ketään ei saa rangaista rikoksesta, josta hänet on lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi. Kielto on huomioitava, jos samasta teosta voisi seurata sekä rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus että rikosoikeudellinen rangaistus. Kielto ei kuitenkaan estä sitä, että samassa menettelyssä määrätään useita seuraamuksia, kuten sakko ja rikosuhrimaksu.

Lopuksi

Perustuslakivaliokunta on todennut, että fiskaaliset eli valtiontaloudelliset tavoitteet eivät koskaan ole hyväksyttäviä perusteita rikosoikeudellisille seuraamuksille. Seuraamuksen pitääkin olla ennen kaikkea oikeassa suhteessa rikoksentekijän syyllisyyteen. Vaikka rikoksen uhreille suunnattujen tukipalveluiden rahoittamisen parantaminen on ehdottomasti kannatettavaa, uudessa sääntelyssä on ongelmansa. Yksi kriminaalipolitiikan perusajatuksia onkin rikollisuudesta aiheutuvien haittojen ja kustannusten oikeudenmukainen jakaminen, mikä ei näyttäisi toteutuvan rikosuhrimaksua koskevassa sääntelyssä. 

Ehdotuksessa vastakkaisina intresseinä on siis toisaalta järjestelmän tehokkuus ja toisaalta kustannusten oikeudenmukainen jakaminen. Vaikka rikosuhrimaksu kohdistuukin käytännössä ylinopeuteen syyllistyneille, tukipalveluiden riittävää rahoitusta ei kuitenkaan voida turvata keinolla, joka olisi vähemmän epäoikeudenmukainen kustannusten jakautumisen suhteen.

Onko Auer syyllinen vai syytön?

Suomessa on viimeisen seitsemän vuoden aikana saatu ihmetellä niin sanotun Ulvilan murhamysteerin eri vaiheita. Tapausta on käsitelty jo viisi kertaa eri oikeusasteissa, mikä on ollut mahdollista siksi, että yleensä lopullisen tuomion langettava korkein oikeus palautti asian käräjäoikeuden käsittelyyn ja ”kierros” alkoi alusta. Helmikuussa 2015 Vaasan hovioikeus antoi asiassa äänestyspäätöksen jälkeen syntyneen, Aeurin vapauttavan tuomion. Aueria ei siis todettu syylliseksi aviomiehensä murhaan. Syyttäjä ei ainakaan tätä kirjoittaessa ole hakenut ratkaisulle valituslupaa korkeimmasta oikeudesta.

Turun yliopiston rikosoikeuden professori Jussi Tapanin (Yle uutiset 19.2) mielestä Vaasan hovioikeus perusteli tuomionsa erittäin hyvin ja perusteellisesti.

Tapanin mukaan tuomioistuin painotti ratkaisussaan erityisesti kolmea asiaa:

1. – Hovioikeuden mielestä tämän mittaluokan rikoksissa pitää näyttövaatimus asettaa hyvin korkealle eli syyttäjän pitää näyttää teko toteen.

2. – Poliisin rikostutkinta ja Anneli Auerin yhden lapsista esittämä näyttö puhuivat sen puolesta, että siellä olisi voinut olla ulkopuolinen tekijä.

3. – Tässä jutussa oli selkeästi Auerin syyllisyyden puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja. Asiassa oli paljon avoimia kysymyksiä, mutta tuomioistuimen tehtävä ei ole täyttää näitä aukkoja syytetyn vahingoksi.

Ulvilan tapauksessa on merkityksellinen erityisesti kolmas kohta. Vaikka asiaa seuranneen ulkopuolisen silmään näyttää helposti siltä, ettei kukaan muu kuin Auer voinut olla syyllinen miehensä murhaan, tällä ei kärjistetysti sanoen ole rikosprosessissa merkitystä. Oikeudenkäynnissä ratkaisevaa on niin sanottu prosessuaalinen totuus: tuomioistuin ei saa ottaa huomioon mitään sellaista seikkaa, jota sille ei ole esitetty joko suullisesti tai todisteiden kautta oikeussalissa. Aineellisella totuudella, siis sillä mitä tosiasiassa tapahtui, ei ole mitään merkitystä, ellei sitä voida näyttää toteen. Voidaankin sanoa, etteivät tuomioistuimet ole kiinnostuneita absoluuttisesta totuudesta, sillä prosessuaalinen totuus on pikemminkin luonnehdittavissa totuuden riittäväksi läheisyydeksi tai todennäköisyydeksi. 

Ratkaisu ei siis voi perustua tuomarin intuitiolle tai näkemykselle siitä, mitä oikeasti on tapahtunut, ellei syyttäjä pysty näyttämään tapahtunutta toteen. Mitä vakavampi rikos on, sitä korkeammalle näyttövaatimus asetetaan. Kun syytteenä luettu rikos on murha ja seuraamus elinkautinen vankeus, näyttövaatimus on tietysti mahdollisimman korkealla. Vaasan hovioikeuden antamassa ratkaisussa todettiinkin nimenomaisesti, että ”Kyse on erittäin vakavasta rikosasiasta, jolloin voidaan edellyttää, että syytteen tueksi on esitetty kattava selvitys siitä, kuka on syyllistynyt väitettyyn rikokseen. Syyksilukevan tuomion edellytyksenä on, ettei tekijän syyllisyydestä jää mitään varteenotettavaa epäilyä.”

Epäselvässä tapauksessa asia on aina ratkaistava syytetyn eduksi. Kuten Tapani totesi ja kuten myös hovioikeuden perusteluissa lausuttiin, tuomioistuimen ei ole sallittua täyttää avoimeksi jääneiden kysymysten ”aukkoja” vastauksilla, jotka perustuvat Auerin esitutkinnassa antamiin tai sittemmin peruuttamiin lausumiin taikka muuhun oikeudenkäynnin osaksi tulemattomaan materiaaliin, kuten tuomarin henkilökohtaiseen käsitykseen siitä mitä Ulvilassa ”oikeasti” tapahtui. Vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut henkilön syyllisyydestä, ei tämä riitä tuomitsemiseen, vaan lisäksi prosessuaalisen totuuden vaatimuksen on täytyttävä.

Juha Vuorinen kirjoitti Iltalehden kolumnissaan 26.2., että Auerin asianajajan tulisi käynnistää prosessi, jossa Auer todettaisiin joko täysin syylliseksi tai syyttömäksi. Arvioimatta tässä enempää sitä, missä määrin Vuorisen kolumni oli kirjoitettu ns. kieli poskessa, suomalainen oikeusprosessi ei mahdollista kenenkään toteamista absoluuttisesti syyttömäksi johonkin tekoon. Jokainen on syytön kunnes toisin todistetaan, ja siihen olettamaan on jokaisen tyytyminen.

Hoitotahto - elämän ja kuoleman kysymys

Voiko ihminen kieltäytyä vastaanottamasta lääketieteellistä hoitoa, mikäli kieltäytymisestä seuraa väistämätön kuolema? Kuten useaan tärkeään kysymykseen, on vastaus tähänkin sekä kyllä että ei. Asia ei ole yksiselitteinen.

Potilas voi päättää myös henkeä pelastavasta hoidosta kieltäytymisestä ollessaan täysissä ruumiin ja sielun voimissaan ja kieltäytymisen perustuessa vakaaseen harkittuun tahtoon. Potilaan ymmärryksen ollessa heikentynyt, hänen tahtonsa on huomioitava siinä määrin kuin hän ymmärtää asian merkityksen ja kykenee tahtonsa ilmaisemaan. Hoitotahto voidaan ilmaista hoidon yhteydessä, jolloin se kirjataan potilastietoihin tai laatimalla hoitotahto (myös hoitotestamentti) etukäteen sen varalta, ettei kykene hoidon yhteydessä tahdonilmaisuun. Tulevaisuudessa hoitotahto tehtäneen verkossa, mikäli Kanta-arkisto eli valtakunnallinen potilastietojärjestelmä etenee suunnitellusti.  Hoitotahdon voi tilata nykyisin myös verkossa osoitteessa www.verkkoasiakirja.com.

Yle uutisoi 11.2.2015, että vain joka kymmenes suomalainen on tehnyt hoitotahdon. Uutisessa kuvataaan hoitotahdon hyviä puolia - se helpottaa potilasta, läheistä sekä hoitohenkilökuntaa. Uutisessa ei pohdita syitä, miksi hoitotahto tehdään vain harvoin. Pääasiallinen syy lienee varsin inhimillinen - parhaassa iässä oleva terve ihminen ei halua ajatella kuolemaansa, eikä tehdä valmisteluja sen suhteen, milloin se olisi esimerkiksi keinotekoisesti ylläpidettyä elämää parempi vaihtoehto. Mahdollisesti käyttöön saatava Kanta-arkiston sähköinen hoitotahto madaltanee kynnystä hoitotahdon tekemiseen - on helpompi täyttää rasteja ruutuun kysyttäessä kuin aloittaa aktiiviinen ajatteluprosessi kuoleman suhteen.  

Hoitotahdossa annetaan nimenomaisesti hoitoon liittyviä määräyksiä. Mikäli henkilö haluaa antaa ohjeita siitä, miten haluaa vanhuuden päivänsä viettää, mitä harrastaa ja mitä uskontoa haluaa harjoittaa, voi näistä asioista laatia erillisen hoivatahdon. Hautaustahto on kolmas erillinen tahdonilmaus, joka voidaan myös liittää hoivatahtoon tai hoitotahtoon. Hautaustahto ei sinänsä sido läheisiä heidän järjestäessään hautajaisia, mutta useimmiten vainajan tahtoa niiden suhteen kunnioitettaneen.

Hoitotahdossa annettavista määräyksistä ja niiden tulkinnanvaraisuudesta

Hoitotahdossa potilas voi päättää esimerkiksi, että:

-          häntä ei saa elvyttää

-          häntä ei saa ruokkia pakkokeinoin nenämahaletkulla tai suonensisäisesti

-          häntä ei saa kytkeä hengityskoneeseen, mikäli toipuminen ei ole todennäköistä

Ensimmäinen esimerkki päätöksistä on varsin ehdoton eli sellainen, ettei päätöksen tekijää saa elvyttää missään olosuhteissa. Tällaista päätöstä on kunnioitettava.

Keskimmäinen mahdollistaa sen, että päätöksentekijä menettäessään elämänhalunsa lopullisesti lakkaa syömästä ja kuolee nälkään. Tällainen päätös on eettisestä näkökulmasta keskustelua herättävä. Eettistä pohdintaa tällaisessa tilanteessa joutuu tapauskohtaisesti suorittamaan hoitava lääkäri yhdessä potilaan läheisten kanssa, mikäli potilas ei kykene tahtoaan ilmaisemaan tai ei ole sitä selkeästi esimerkiksi hoitotahdossa ennalta ilmaissut. Harkinta muuttuu erityisen hankalaksi, mikäli potilas kärsii muistisairaudesta tai on sekava, jolloin hän kykenee ilmaisemaan itseään, muttei välttämättä ymmärrä asian merkitystä. Potilaan tahtoa hänen hoitonsa suhteen ei tuolloin välttämättä kyetä enää selvittämään. Pääsääntöisesti potilaan aiemmin ilmaisemaa tahtoa on kunnioitettava eli pitkään sairastaneen vanhuksen omaan tahtoon perustuvaa poistumista ei kielletä häneltä. Ongelmallinen tilanne voi olla silloin, kun syömisestä kieltäytymisen motiiveista ja päätöksen taustalla olevasta harkinnasta syntyy epäilyjä. Hankala eettinen kysymys voi siis kuulua "Lopettiko läheinen syömisen sekavuudestaan johtuen vai vakaasta tahdostaan?".  

Kolmas esimerkki on tulkinnanvaraisin. Pilkun jälkeen oleva virke ohjaa vastuusta ison osan hoitovastuussa olevalle taholle eli hoitavalle lääkärille. Pohdittaessa potilaan kytkemistä hengityskoneeseen, on päätöstä tekemässä lääkärit ja omaiset. Lääkärin on tilanteessa määriteltävä todennäköisyyden raja ja selvitettävä se omaisille, jotta nämä voisivat muodostaa mielipiteensä asiassa. Mikäli todennäköisyyden määrittäminen toipumisen suhteen on hankalaa tai potilaan tarkoittaman todennäköisyyden aste on epäselvä, saattaa päätöksenteossa syntyä erimielisyyksiä. Läheisen terveyden heikkeneminen on aina raskas asia käsiteltäväksi ja usein juuri näissä tilanteissa tunteet ovat pinnassa, mikä vaikuttaa ihmisen tunnereaktioihin ja käyttäytymiseen. Selkeästi muotoiltu hoitotahto selkeyttää potilaan omaa tahtoa ja tekee näin läheisten ja lääkärien päätöksenteosta helpompaa.

Hoidosta ei aina voi kieltäytyä

Tilanteita, jolloin potilas ei voi kieltäytyä hoidosta, ovat muun muassa psykiatrinen hoito tahdosta riippumatta ja  tilanteet, joissa potilas on tajuton tai eloton, eikä hänen tahdostaan hoidon suhteen saada tietoa. Mikäli potilaan todellisuudentaju on järkkynyt esimerkiksi psykoosisairauden vuoksi ja hän on tahdosta riippumattomassa hoidossa, ei hän voi päättää lopettaa syömistä ja kuolla näin nälkään. Toki hän voi tällaisen päätöksen tehdä, mutta mielenteveyslain mukainen tahdosta riippumaton hoito mahdollistaa pakon käyttämisen myös ravitsemuksen suhteen.

Avoliiton sääntely ja avopuolisoiden väliset sopimukset

Avoliittolaissa (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta) määritellään avopuolisot yhteistaloudessa asuviksi parisuhteen osapuoliksi, 1) jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai 2) joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Olennaista on siis huomata, ettei avoliittolakia sovelleta, mikäli nämä edellytykset eivät täyty. Yhteinen talous voi tarkoittaa esimerkiksi omaisuuden yhteisomistusta, yhteistä pankkitiliä, osallistumista yhteisiin jokapäiväisiin hankintoihin tai yhteistyötä ja työnjakoa yhteisissä askareissa. Ei kuitenkaan ole ollenkaan tavatonta, että esimerkiksi Kela tai verottaja tulkitsee samassa asunnossa eri sukupuolta olevan henkilön välisen aseman avoliitoksi, vaikka esimerkiksi ystävyyteen, taloudelliseen välttämättömyyteen tai sukulaisuuteen perustuva yhdessä asuminen ei perusta avoliittoa. 

Avoliittoperheet ovat yleistyneet nopeasti 1970-luvulta alkaen ja yleistyvät yhä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2008 suomalaisista perheistä avioliittoperheitä tai rekisteröityyn parisuhteeseen perustuvia perheitä oli 66 %, avoliittoperheitä 21 % ja yksinhuoltajaperheitä 12 %. Avopuolisoiden välillä on myös merkittävissä määrin yhteistä omaisuutta, yhteistä rahankäyttöä ja työnjakoa. Tutkimusten mukaan nainen kantaa edelleen päävastuun kotiin ostettavasta ruoasta, kun taas mies maksaa useammin ravintolakustannukset sekä autosta aiheutuvat kustannukset, asumismenot ja kodin elektroniikan (Kuluttajatutkimuskeskuksen työselosteita ja esitelmiä 2007:104).

Avoliittolaki on tällä hetkellä ainoa avopuolisoiden oikeussuhteita sääntelevä laki ja nimensä mukaisesti siinä säännellään vain yhteistalouden purkamiseen liittyvistä seikoista, tarkemmin sanottuna omaisuuden erottelusta ja hyvityksestä yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta. Lain tarkoituksena ei ole säännellä avoliittoja kokonaisvaltaisesti avioliittolain tavoin. Lain säännöksistä voidaan pääosin poiketa avopuolisoiden välisellä sopimuksella. Sopimukseen vetoavan osapuolen velvollisuutena on näyttää toteen, että avopuolisoiden tarkoituksena on ollut poiketa lain sisällöstä. Tästä syystä avopuolisoiden väliset sopimukset onkin syytä tehdä kirjallisesti. Avopuoliso voi myös olla alle 18-vuotias, jolloin on muistettava, että alaikäinen saattaa tarvita sopimuksen tekemiseksi edunvalvojan.

Tyypillisimmin avoliitto päättyy avopuolisoiden avioitumiseen, eroon tai toisen puolison kuolemaan. Avopuolisoiden omaisuuden erottelu toimitetaan tällöin, mikäli toinen puoliso sitä vaatii. Avoliitolla ei ole suoria vaikutuksia avopuolisoiden omistussuhteisiin ja omaisuuden erottelussa puolisot pitävätkin oman omaisuutensa. Jos puolisoiden välisestä sopimuksesta tai olosuhteista ei käy selville, kumman avopuolison omaisuuteen jokin omaisuus kuuluu, avopuolisoiden katsotaan omaistavan sen yhteisesti. Tällainen yhteisomistus on purettava toisen puolison sitä vaatiessa. Jos puolisot eivät pääse yhteisymmärrykseen omaisuuden erottelusta, puoliso voi myös hakea käräjäoikeudelta pesänjakajan määräämistä omaisuuden erottelua varten.

Avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi vähäistä suuremman perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Tällainen panos voi olla työtä yhteisen talouden tai toisen avopuolison omistaman omaisuuden hyväksi, varojen käyttöä yhteiseen talouteen, varojen sijoitusta toisen avopuolison omistamaan omaisuuteen tai muuta näihin verrattavaa toimintaa. Jos puolisot eivät pääse hyvityksestä yhteisymmärrykseen, hyvitysvaatimus voidaan tehdä omaisuuden erottelua varten määrätylle pesänjakajalle tai jos pesänjakajaa ei ole, hyvitystä voidaan hakea käräjäoikeudelta. Oikeus hyvitykseen ei ole henkilökohtainen, vaan se siirtyy kuoleman jälkeen avopuolison perillisille. Vastaavasti hyvitysvaatimuksen voi tehdä avopuolison perillisille.

Toisin kuin avioliitossa, avopuolisoilla ei ole elatusvelvollisuutta toisiinsa nähden, avopuolisot eivät automaattisesti peri toisiaan, avopuoliso ei voi saada leskeneläkettä toisen puolison kuollessa eivätkä avopuolisot voi ottaa toistensa sukunimeä. Avopuolisolla ei myöskään ole oikeutta jäädä asumaan puolisoiden yhteiseen kotiin, jos se on kuolleen puolison omaisuutta. Avopuolisoiden kannattaakin laatia esimerkiksi keskinäinen testamentti, jolloin he voivat varmistua esimerkiksi siitä, että yhteinen asunto periytyy eloonjääneelle puolisolle. Myös adoptoimiseen liittyy rajoituksia: avoparit eivät voi adoptoida lasta yhdessä eikä toinen avopuoliso voi adoptoida toisen puolison lasta yhteiseksi lapseksi. Avoparin yhteisen lapsen perintöoikeus on kuitenkin suojattu samoin kuin avioliitossa, kunhan lapsen isyys on vahvistettu.

Avopuolisot voivat siis tehdä sopimuksia taloudellisesta suhteestaan ja siten pyrkiä ennalta varautumaan muun muassa omaisuutensa jakoon, mikäli avoliitto päättyy esimerkiksi avoeroon. Avoliiton päättymisen varalta laadittavassa sopimuksessa voidaan esimerkiksi sopia omistussuhteista, irtaimen omaisuuden jaossa noudatettavista periaatteista ja velkasuhteista. Kuitenkin, jos avoliiton päättymisen varalta tehdyn sopimuksen ehto on kohtuuton, sopimusta voidaan sovitella.

Voiko poliisin puhallustestistä kieltäytyä?

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2014:67 mukaan henkilöä ei voida rangaista ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä auton huolimattomasta pysäköinnistä ja toisen ajoneuvon naarmuttamisesta, sillä muutoin henkilö ilmiantaisi itsensä. Itsekriminointisuojan sisältönä onkin, ettei ketään voida velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ratkaisua voidaan pitää johdonmukaisena, sillä muutoin kolarin aiheuttanut henkilö joutuisi käytännössä ilmiantamaan itsensä liikennerikkomuksesta. Samalla on kuitenkin huomattava, että ratkaisu linjaa itsekriminointisuojaa vain silloin, kun kyse on omaisuusvahingoista. Vaikkapa toisen ihmisen yli ajanut henkilö ei saa paeta paikalta ilmoittamatta.

Lehtitietojen mukaan ratkaisuun KKO 2014:67 on vedottu myös sen perustelemiseksi, ettei poliisin järjestämässä puhallusratsiassa tarvitse puhaltaa alkometriin, koska se rikkoisi itseriminointisuojaa. Tämä on kuitenkin esimerkiksi rikosoikeuden professori Mikko Vuorenpäätä (vierasluento Turun yliopistossa 5.2.2015) mukaillen väärä lähtökohta, eikä kyseisellä ratkaisulla ole puhallusratsioiden kanssa mitään tekemistä. Puhallusratsioihin on otettu kantaa ratkaisussa KKO 1999:65, jonka mukaan puhaltamisesta kieltäytyminen ei täytä rikoslain 16 luvun 3 § mukaisen haitanteon virkamiehelle tunnusmerkistöä. Vanhempi ratkaisu ei siis perustunut itsekriminointisuojaan.

Myös rikosoikeuden professori Jussi Tapani on katsonut, ettei itsekriminointisuoja päde puhalluskokeessa (3.12.2014, uutistamo.fi). Tapanin mukaan suoja koskee etupäässä rikoksesta epäiltyä, jolla on rikosasiassa oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tietyissä tapauksissa suoja ulottuu kuitenkin rikosmenettelyn ulkopuolellekin. Henkilön katsotaan kuitenkin yleisesti olevan velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän, takavarikon, puhalluskokeen sekä veri- ja virtsanäytteen ottamisen. Puhalluttaminen ei myöskään edellytä, että kuljettajan epäiltäisiin nauttineen päihdyttäviä aineita.

Tapani erottelee puhalluttamisen ja verikokeen ottamisen pakkokeinoina. Pakkokeinot voidaan toteuttaa myös vastoin henkilön tahtoa, mistä syystä pakkokeinojen käyttöä ei tarvitse tehostaa rangaisuhalla. Tapani katsoo siten, ettei puhalluskokeesta tai verinäytteestä ottamisesta kieltäytymistä voida rangaista niskoitteluna, sillä poliisilla on joka tapauksessa oikeus tarvittaessa käyttää pakkokeinoja.

Tapanin mukaan henkilö ei voi saattaa itseään syyteen vaaraan rattijuopumuksesta, jos hän ei ole nauttinut alkoholia. Jos henkilö on nauttinut alkoholia ja hän kieltäytyy puhallutuksesta, poliisi voi ottaa verinäytteen pakkokeinoin, jolloin itsekriminointisuojalla ei ole merkitystä. Kolaritapauksessa onnettomuudesta ilmoittamisen velvollisuuden tehoste ei puolestaan ole pakkokeino vaan rangaistusuhka, jolloin itsekriminointisuoja soveltuu tapaukseen. Tapani pitää ongelmana siten vain sitä, että puhalluskokeesta kieltäytyminen tuhlaa poliisin voimavaroja.

Oikeustieteen tohtori Mika Launiala on kuin myös katsonut, ettei itsekriminointisuoja oikeuta ajoneuvon kuljettajaa kieltäytymään poliisin liikennevalvonnan yhteydessä suorittamasta puhallutuksesta alkometriin. Lisäksi Launiala on pitänyt, toisin kuin Tapani, puhaltamisesta kieltäytymistä rangaistavana niskoitteluna poliisia vastaan (28.10.2014, Edilex).

Launiala muistuttaa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useaan otteeseen todennut, ettei itsekriminointisuoja ulota vaikutustaan henkilön tahdosta riippumatta olemassa oleviin seikkoihin kuten puhallus-, veri- ja ääninäytteisiin. Vastaavasti viranomainen voi tällöin käyttää tehosteita puhallusvelvollisuuden toteuttamiseksi, joista Launiala mainitsee oikeudelliset seuraamukset ja rikosoikeudelliset sanktiot kuten sakko. Pakkokeinolain mukaan poliisimies voi määrätä henkilön puhalluskokeeseen ja rikoslain mukaan se, joka jättää noudattamatta poliisin toimivaltansa rajoissa antaman käskyn on tuomittava niskoittelusta poliisia vastaan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että puhallusratsiasta kieltäytyminen itsekriminointisuojaan tai muuhun syyhyn vedoten on typerää ja turhaa, sillä poliisi voi joka tapauksessa viedä kieltäytyvän henkilön tämän tahdosta riippumatta verikokeeseen. Kieltäytymisestä aiheutuu pelkästään ajanhukkaa, mielipahaa ja mahdollisesti kustannuksia kaikille osapuolille.

Kun kolmas tekee "avioehdon" puolestasi

Avioliiton solmiminen on korostetun henkilökohtainen toimi, mikä tarkoittaa sitä, että avioliiton solmimista ei voi tehdä kukaan toisen puolesta. Samankaltainen kahdenvälinen sopimus on avioehtosopimus, jossa aviopuolisot sopivat keskenään poikkeavansa omaisuuden tasajaon periaatteesta avioerotilanteessa. Kolmannella henkilöllä tarkoitetaan oikeustieteessä sellaista muuta tahoa, joka ei ole sopimuksen osapuoli eli tässä artikkelissa sillä tarkoitetaan sellaista henkilöä, joka ei ole kumpikaan puolisoista. Kolmannen osapuolen toiminnalla voi olla merkittävä ja yllättävä vaikutus aviopuolisoiden varallisuuden jakautumiseen toisen puolison kuollessa tai avioliiton päätyessä avioeroon. 

Mainittu kolmas voi olla esimerkiksi henkilö, joka on testamentannut tai lahjoittanut toiselle puolisolle omaisuutta. Testamenttiin tai lahjakirjaan voidaan nimittäin lisätä määräys ”testamentinsaajan aviopuolisolla ei ole oikeutta testamentilla saatuun omaisuuteen tai omaisuuden tuottoon”. Kolmannen antama määräys on vahva siinä mielessä, että aviopuolisot eivät voi sitä purkaa vaikka haluaisivatkin. Tilanne muuttuu aviovarallisuuden suhteen mielenkiintoiseksi silloin, kuin molemmat aviopuolisot saavat perintöä testamentin nojalla tai arvokkaita lahjoja, mutta vain toisen aviopuolison läheiset ovat käyttäneet edellä mainittua määräystä puolison oikeuteen liittyen. Kyse ei ole kolmannen tekemästä avioehdosta, mutta määräyksen oikeusvaikutukset ovat samanlaiset eli määräyksellä puututaan aviopuolisoiden keskinäisiin varallisuusoikeudellisiin suhteisiin.

Ajatellaan tilannetta, jossa puolisot A ja B saavat molemmat 500 000 euron arvoisen perinnön. A:n kohdalla perintö koostuu lomakylästä, joka tuottaa vuosittain 50 000 euroa vuokratuloja, eikä A:lle perinnön jättänyt ollut tehnyt testamenttia. Näin ollen A:n saama perintö ja siitä saatu tuotto kuuluvat avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen, josta B:llä on oikeus saada osansa avioerotilanteessa tai A:n kuollessa. B sen sijaan on saanut osuuden hotellista, joka tuottaa niin ikään 50 000 euroa pääomatuloa vuosittain, mutta B:lle perinnön jättänyt on laatinut testamentin, jossa on määräys siitä, ettei puolisolla ole oikeutta testamentin nojalla saatuun omaisuuteen tai sen tuottoon.

A ja B ovat avioliitossa 20 vuotta ja säästävät kumpikin perimästään omaisuudesta kertyneen tuoton. Aviopuolisoiden välillä ei ole avioehtosopimusta. Päädytään tilanteeseen, jossa A:lla on 1,5 miljoonan euron varallisuus, mikä on avio-oikeuden alaista eli, johon B:llä on oikeus avioerotilanteessa. B:llä on niin ikään 1,5 miljoonan euron varallisuus, johon A:lla ei ole avio-oikeutta. Avioerotilanteessa puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo lasketaan yhteen ja jaetaan puoliksi.

A:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo on 1,5 miljoonaa euroa. B:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvo on 0 euroa. Näin ollen, avioerossa A joutuu maksamaan B:lle 750 000 euroa tasinkoa johtuen siitä, ettei hänen perimäänsä omaisuuteen oltu liitetty poissulkevaa määräystä aviopuolison oikeudesta omaisuuteen. B sen sijaan vaurastuu huomattavasti ja epäreilulla tavalla sen vuoksi, että hänen testamentin nojalla saamaansa omaisuuteen oli liitetty avio-oikeuden poissulkeva määräys.

Esimerkin kaltainen tilanne saattaisi johtaa avioliittolaissa säänneltyyn osituksen sovitteluun tai sovitteluvaatimukseen. Avioliittolain mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Sovittelussa voidaan esimerkiksi päättää, ettei A:n saama perintö ole avio-oikeuden alaista lopputuloksen kohtuuttomuuden perusteella. Osituksen sovitteluvaatimus johtaa kuitenkin pääsääntöisesti tuomioistuinkäsittelyyn, mikä merkitsee molemmille osapuolille aiheutuvia kuluja ja vaivannäköä, sekä usein riitaa.

Tilanne on vältettävissä avioehdolla, joka voi sisällöltään olla esimerkiksi sellainen, että sillä suljetaan  pois avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta ainoastaan lahjana tai perintönä saatu omaisuus.  Avioehdolla voidaan siis ennaltaehkäistä riitaisuutta, mikä voisi aiheutua aviopuolisoista riippumattomista syistä eli kolmansien tekemistä oikeustoimista (testamenttimääräys tai lahjakirjamääräys). On syytä huomata, että puolison kuolema vastaa oikeusvaikutuksiltaan avioeroa. Tällöin osituksen sovitteluvaatimuksen voi esittää perikunta. Erityisesti uusioperheissä perillisten intressit korostuvat ja avioehtoa olisi järkevää harkita aviopuolisoiden kesken sovinnollisen osituksen turvaamiseksi. 

Pitäisikö lasten elättää omia vanhempiaan?

Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas on ehdottanut (Yle uutiset 26.2.2014), että täysi-ikäiset lapset pitäisi voida velvoittaa elättämään ikääntyneitä vanhempiaan mahdollisuuksiensa mukaan, mikäli vanhempien oma eläke ei riittäisi esimerkiksi laitospaikan hankkimiseen. Huomioon olisi toki otettava vielä lapsen varallisuustilanne. Vastaavanlainen köyhäinhoitolaki on ollut Suomen laissa vuoteen 1970 asti. Nykyään tehtävä on jätetty valtiolle hyvinvointivaltiomallin mukaisesti.

“Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan”

— Köyhäinhoitolaki (kumottu)

Poliitikkojen taholta ehdotus ei ole herättänyt vastakaikua, mutta ehdotus on vähintäänkin toivottu avaus perhe- ja perintöoikeudelliseen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun, sillä enenevissä määrin valtion ja eläkeläisten taloustilanne saattaa johtaa ongelmiin esimerkiksi vanhustenhoidon järjestämisessä. Tältä osin kysymys on periaatteellisesta vastakkainasettelusta: kuuluuko vanhustenhoidon järjestäminen hyvinvointivaltiomallin mukaisesti valtiolle vai ennen 1970-lukua vallinneen mallin mukaisesti myös vanhuksen lähipiirille?

Vaihtoehtoisesti Kangas on ehdottanut lakiosajärjestelmän muuttamista siten, että vanhemmilla olisi oikeus palkita se rintaperillinen, joka on auttanut heitä ja pitänyt huolta heistä. Ajatus sinänsä tähtää oikeudenmukaiseen lopputulokseen, mutta perhesuhteet ovat monimutkaisia. Voidaankin olettaa, että ehdotettu järjestelmä mahdollistaisi tietyn perillisen perusteettoman syrjimisen perinnön jakamisessa. Tässä vaihtoehtoisessa mallissa on kuin myös kyse periaatteellisesta valinnasta: tuleeko omaisuudensuojaa korostaa niin pitkälle, että perittävä voi haluamallaan tavalla määrätä koko omaisuudestaan, vai tuleeko esimerkiksi lapsilla olla ehdoton oikeus tiettyyn osaan menehtyneen vanhempansa jättämästä omaisuudesta?

Lainsäätäjä ei normaalisti muuta perintöoikeuden perinteisiä ja periaatteellisia rakenteita heppoisin perustein eli edellä mainitun kaltaisia ratkaisuja ei liene odotettavissa lähiaikoina. On kuitenkin pidettävä mielessä, että esimerkiksi Ruotsissa perintöverotuksesta luovuttiin kokonaan, mikä osoittaa ainakin jossain määrin pohjoismaista kykyä kehittää perintöoikeuden järjestelmää dramaattisemminkin askelin.